keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Arkistot ja painetut lähteet

Keskeinen arkisto Eero Virolaisen elämänkaaren selvittämisessä on entinen Sota-arkisto, joka vuoden 2008 alussa sulautui osaksi Kansallisarkistoa. Siellä säilytetään paitsi Puolustusvoimien, myös Suojeluskuntien asiakirjoja. Niistä voi odottaa löytyvän tietoja isäni varusmies- ja kapitulanttiajasta Viipurissa, hänen vaiheistaan talvi- ja jatkosodassa sekä välirauhan aikana Niinisalossa ja edelleen työstä Jämsän suojeluskunnassa. Arkiston käyttöä helpottaa sen viime vuosina nopeasti kehittyneet verkkotietokannat joitten avulla voi jo ennen arkistossa käyntiä nähdä mitä asiakirjoja kyseessä olevasta tutkimusaiheesta arkistossa on.

Setäni, Eero Virolaisen veljen muistelukset on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon Helsingissä. Niitten tärkein anti tutkimukseni kannalta ovat kuvaukset isästäni ja isoisästäni sekä heidän kotikylästään Perkjärven kylästä. Merkittävä kuva-arkisto on Forssan museossa. Forssan seutu oli toisen maailmansodan jälkeen Muolaan evakkojen sijoitusaluetta. Varmaan juuri siksi Muolaaseura ja monet yksityiset ovat lahjoittaneet juuri Forssan museoon runsaasti valokuvia, yksin Perkjärven kylästä on satoja kuvia. Muolaan kunnan arkisto, samoin kuin Muolaan seurakunnan kirkonkirjat, ovat puolestaan Mikkelin maakunta-arkistossa.

Sanomalehdistä tutkimukseni kannalta keskeisiä ovat Viipurissa ilmestynyt ”Karjala”, jota 1920-luvulla luettiin myös Muolaassa ja ”Jämsän lehti”, jossa oli 1940-luvun alussa varsin runsaasti ilmoituksia ja artikkeleita suojeluskunnan toiminnasta. Hyvä lähde on myös Viipurin kanta-aliupseeriyhdistyksen jäsenlehti ”Viipurin pamaus”, se auttaa muodostamaan kuvaa isäni työstä aliupseerina Kenttätykistörykmentti 2:ssa ennen talvisotaa.

Karjalasta on kirjoitettu valtava määrä niin tutkimuskirjallisuutta kuin muistelmiakin. Tämän työni keskeisiä lähteitä ovat Eero Virolaisen lapsuuden ja nuoruuden kotiseutua Muolaata ja sen historiaa eri näkökulmista kuvaavat kokoomateokset ”Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944” ja ”Muolaan muotokuva” sekä isäni syntymäkylään keskittyvä ”Perkjärvi - Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin”. Varsin mielenkiintoiseksi lähteeksi osoittautui ”Katsel ain minnuu”, Pirkko Raitasalon tutkimus nuorison seurustelukäytänteistä Muolaassa. Samaan tapaan monipuolisesti kuin edellä mainituissa kirjoissa Muolaata, kuvataan ”Viipurin kaupungin historian” viidennessä osassa isäni miehuuden työ- ja kotikaupunkia usealta näkökannalta.

Eero Virolaisen lyhyeksi jäänyttä aikaa Jämsässä taustoitan Seppo Kuusiston ”Jämsän historian” ja Antero Vanhasen toimittaman ”Sotamuistot elävät Jämsän seudulla” avulla. Kumpikin näistä kirjoista vaikenee täysin Jämsässä vuoden 1918 aikana koetusta, laajuudessaan käsittämättömästä terrorista, jota Jukka Rislakki käsittelee tärkeässä kirjassaan ”Kauhun aika”.

Näkymää isäni työhön tykistön kanta-aliupseerina avaavat Mikko Soikkelin toimittama ”Karjalan tykistöä 90 vuotta”, Kauko Tiilin ”Kenttätykistörykmentti 2:sta Karjalan tykistörykmenttiin” ja Jyri Paulaharjun ”Tykistömme kehto Perkjärvi”. Kanta-aliupseerien asemaa vasta itsenäistyneessä Suomessa on tutkinut Juhani Kaarle Turun yliopistoon tekemässään pro gradussa ”Turun varuskunta 1918 – 1925 Uuden sotaväen sopeutuminen osaksi kaupunkiyhteisöä kansalaissodan jälkeen”. Omat proseminaarini Turun yliopiston kulttuurihistoriaan ja Suomen historiaan otsikoilla ”Kapitulantti kaupunkilaisena” ja ”Kouluttautuva kapitulantti” käsittelivät 1920- ja 1930-lukujen kanta-aliupseereja ja toimivat nyt osaltaan tämän tutkimuksen perustana.
Suojeluskunnista on myös kirjoitettu paljon. Keskeisimpiä tutkimuksia ovat N.V. Hersalon ja Hannes Raikkalan ”Suojeluskuntain historia 1-3”, Ali Pylkkäsen ”Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat?”, Kari Selén´n ”Sarkatakkien maa” sekä Selén´n ja Pylkkäsen yhdessä kirjoittama ”Sarkatakkien armeija”.

Lähteistä, varsinkin kirjoista, on runsauden pula. Jaksanko ja maltanko tutustua tarjontaan riittävästi? Osaanko valita juuri ne oikeat, tärkeät ja merkittävät teokset? Lähden yritykseen luottavaisella mielellä, aloitan matkan isäni Eero Virolaisen elämään sadan vuoden takaisesta Muolaasta, Karjalan kannaksen suurimmasta pitäjästä ja sen yhdestä kylästä, Perkjärven kylästä. Mutta ennen matkan alkua vaihdan toviksi toiselle vaihteelle ja käännän katseeni ajassa ja paikassa paljon lähemmäksi, kun seuraavassa bloggauksessa kirjoitan matkakumppaneistani Muusasta ja Zenith´stä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Saanko valokuvat kertomaan?

Isältäni jääneessä arkistoaineistossa on runsaasti valokuvia. Monet niistä ovat studiokuvia perheestä, myös hänen sotilaan ammattiinsa ja harrastuksiinsa liittyviä kuvia on paljon, puhtaasti yksityisiä amatöörikuvia vähemmän. Miten voin käyttää niitä tutkimuksessani?

Kertomuksen tavoin kuva on ollut ja on yhä vielä vähän käytetty historian lähde. Jaakko Lehtovirta toteaa [Työkalut riviin. Turku 1997 178–180] etteivät historian metodioppaat juurikaan kiinnitä huomiota kuvaan, vaan kuva on niissäkin jäänyt ”lapsipuolen asemaan”. Kuva on lähteenä vieras ja vaikea käyttää vaikkapa tekstiin verrattuna, kuvaan ei ole totuttu. Kuva assosioi helposti mieleen myös manipuloinnin mahdollisuuden, herättää kysymyksen voiko kuvaan luottaa.
Pirkko Siitari huomauttaa [Perhe kuvissa. Dokumentti 1/2002.] että valokuva on erityisen altis konventioille. Perhealbumeitten kuvat esittävät aina onnellisia ihmisiä, kuvissa tehdään hyvin harvoin työtä tai riidellään, itketään tai surraan. Kuvattavat pakottautuvat yleisesti hyväksyttyihin koodeihin, pyrkivät olemaan kuvassa esimerkillisesti ja sovinnaisesti, odotuksien mukaisesti. Kun valokuvaa käytetään lähteenä, kontekstin merkitys korostuu. Pirkko Siitari sanoo asian taitavasti, sen itsestäänselvyys korostuu: ”…on muistettava, etteivät kuvat koskaan synny tyhjiössä, vaan tietyssä ajassa ja paikassa, historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.”

Jouni Keskinen puolestaan katsoo kuvaa tarkasti [Valokuvan käyttö historiantutkimuksessa. www.uta.fi 2009]:
Valokuvalla on kyky säilyttää myös jotain mitä silmä ei kuvan syntyhetkellä havaitse, tai mitä kuvaaja ei ole siihen tarkoittanut. Siinä mielessä valokuva ei ole tekstin tavoin vain tekijän tulkinta kohteestaan, tai muiden kuvien tapaan kohteensa jäljitelmä, vaan se on kohteensa jälki, ”menneisyyden sitaatti” …kuvalla on kyky toimia muistin manipuloijana, ajatusten herättäjänä eli keksinnän välineenä, jonkinlaisena johtolankana.”

Voisiko valokuva toimia eläytymismetodini kehyskertomuksena samaan tapaan kuin tarinakin? Varmaan samasta tapahtumasta kertovat tarina ja valokuva yhdessä olisivat enemmän kuin osiensa summa eläytymismetodini kehyskertomuksena.

Mitä edellä sanotusta on metodisesti omaksuttavissa? Miten voin lukea lähteenä isoäitini Matilda Noron lapsuudenperheen valokuvaa? Kuva on peräisin hänen albumistaan, johon Matilda on kirjoittanut kuvissa olevien henkilöitten nimiä ja tehnyt muita selittäviä merkintöjä. Pieni x-merkki kuvassa keskellä seisovan tytön hameessa kertoo juuri hänen olevan Matilda, tyttö josta sitten tuli isäni äiti. Matilda oli syntynyt Muolaassa 2.1.1881 ja näyttäisi olevan kuvassa suunnilleen kymmenvuotias, kuva ajoittuu siis 1880 ja -90 lukujen taitteeseen.

Perheen valokuvaa sitovat tiukat konventiot: kuvattavat ovat asettautuneet tavan vaatimaan kahden suoran rivin järjestykseen, vanhemmat istuvat ja lapset seisovat. Kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, katsovat totisina tiukasti suoraan kameraan ja jännittävät juhlallista tilannetta. Kanttori-isällä on kellovitjat hyvin näkyvästi esillä ja kädessä kirja tai ehkä nuottivihko luomassa ja painottamassa patriarkaalisuutta. Yksi valokuvan tehtävä on vahvistaa perheen pään statusta. Lapsikatraan ainoa poika, lapsista nuorin ja varmaan hyvin toivottu Viljam on sijoitettu keskeiselle paikalle kuvassa. Seisooko Viljam vai onko hänelle haettu jakkara paitsi täydellisen kuvakomposition myös pojan aseman korostamiseksi?

Entä kuva konteksti, mitä oma tutkijan ymmärrykseni voi edellä sanotun lisäksi tavoittaa kuvan kertomana ajasta, paikasta ja kulttuurista? Huomio kiintyy naisten yhtenäiseen pukeutumiseen ja kampaukseen. Näyttää olevan myös niin, että lapsille sallittiin vaaleammat asut kuin aikuisille. Anna-äidin takana seisova tyttö saattaa olla takarivin sisaruksista nuorin, on siirtymässä aikuisuuteen ja siksi pukeutunut siirtymäväreihin, lapsen vaaleaan ja aikuisen tummaan. Tulkitsen äidin ja tytärten tiukkojen kampausten ja korostuneen kurinalaisten pukujen kertovan perheessä vallinneesta järjestyksen arvostuksesta. Samaa tietysti viestii kuvan kompositiokin, joka kuitenkin on luultavasti enemmän kuvaajan kuin kuvattavien luoma. Isoäitini näyttää tämän kuvan perusteella olleen lähtöisin järjestyksen ja kunnioittamisen oloista, sen on täytynyt näkyä ja vaikuttaa myös hänen ja Mikko Virolaisen tulevassa perheessä, sen lapsissa isäni mukaan lukien.
Mielenkiintoinen yksityiskohta Norojen perhekuvassa on, ettei perheen äidin Anna Noron vasemmassa kädessä näy vihkisormusta, albumin myöhemmissä studiokuvissa se kyllä on. Olisiko tämä yksityiskohta esimerkki Jouni Keskisen edellä esiin nostamasta ilmiöstä, pieni ”menneisyyden sitaatti”, joka on jäänyt vahingossa kuvaan kertomaan jotakin jota ei ole siihen varsinaisesti tarkoitettu? Onko liikaa päätellä, että Anna ei pitänyt sormusta arkioloissa ja oli unohtanut panna sen sormeensa kuvaukseen pukeutuessaan?


Sama konventioihin kiinnittyminen, joka on voimakkaasti mukana Norojen perhekuvassa, näkyy myös Matildan ja Mikon parikuvassa. Kuva on luultavasti hääkuva, jota Matilda ja Mikko ovat lähteneet kotipitäjästään Muolaasta otattamaan aina Viipurissa asti. Kumpikin kuvattava on pukeutunut juhlapukuun, mutta hymy ei mahdu sallittuun koodiin. Katseet eivät nyt suuntaudu kameraan mutta eivät myöskään toiseen kuvattavaan, uuteen puolisoon. Kertooko tämä ohikatsominen jotain puolisoitten keskinäisestä suhteesta vai onko kyseessä pelkästään kuvaajan tahto? Nykyisten hääkuvien konventioon kuuluva ilo ja irrottelu, erikoiset asennot ja kuvauspaikat ovat kaukana, kokonaan toisen ajan ja paikan kontekstissa ja kulttuurissa.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Suvun tarinat lähteinä

Isäni elämästä kertovaan lähteistöön sisältyy runsaasti tarinallista aineistoa. Mielestäni parhaita osaa siitä ovat pienet kertomukset sukulaisten muisteluksissa ja haastatteluissa mutta myös säilyneissä kirjeissä ja eräissä isän omissa kirjoituksissa on narratiiveja. Jopa painettuun lähdeaineistooni sisältyy kertomuksellista materiaalia paitsi isäni elinympäristöistä myös hänestä itsestään. Kutakuinkin kaikki nämä kertomukset on sidottu aikaan ja paikkaan ja monet niistä avaavat tutkittavan luonnetta erinomaisella tavalla. Miten voisin käyttää näitä kertomuksia tutkimuksessani?

Aion kokeilla oman narratologisen metodin luomista ja käyttämistä. Itselleni hymyillen myönnän, että yritys perustuu täydellisen tietämättömyyden antamaan varmuuden, on lapsekas ja naiivi mutta oikeastaan juuri siksi haluan kokeilla. Voihan lapsellisuuden ja naiiviuden nähdä myös rohkeutena, voihan? Ymmärrän myös, että jos metodini on mielekäs ja toimiva, on se jo ajat sitten luotu ja käyttöön otettu.

Annan metodini nimeksi eläytyminen, ymmärrän sillä tutkijan yritystä asettautua mielessään tutkittavan asemaan ja tilanteeseen. Pyrkimyksenä on hahmottaa miten tutkittava jonkin tilanteen, tapahtuman tai asian koki. Tutkija yrittää mielikuvituksessaan tavoittaa tutkittavan näkemää, kuulemaa, haistamaa ja sen kautta sitä mitä tämä on tuntenut ja mitä ymmärtänyt.
Yritän paitsi asettautua isäni asemaan myös kulkea hänen rinnallaan, saman ikäisenä, samassa kontekstissa elävänä, tuttavana ja ystävänä. Ehkä voin mielessäni keskustella hänen kanssaan niin kuin ystävät keskustelevat, luottamuksellisesti ja asioita perusteellisesti pohtien ja sitten kirjoittaa tuon keskustelun dialogina osaksi tutkimusta? Tässä metodini lähestyy draamaa ja sen keinoja.
Yhtenä mielikuvitukseni apukeinona pyrkiessäni isäni asemaan tai hänen vierelleen kulkemaan lainaan sosiologian aineistonkeruumenetelmää, jonka senkin nimi on eläytymismenetelmä. Jari Eskola kuvaa menetelmän ydintä näin [Ikkunoita tutkimusmetodeihin I, 2007, 71]:
…pienten esseiden ja lyhyehköjen tarinoiden kirjoittamista tutkijan antamien ohjeiden mukaan. Vastaajille annetaan kehyskertomukseksi kutsuttu orientaatio, jonka antamien mielikuvien mukaan heidän tulee kirjoittaa pieni tarina. Näissä tarinoissa kirjoittaja mielikuvituksensa avulla joko vie kehyskertomuksessa esitetyn tilanteen eteenpäin tai sitten kuvaa, mitä on täytynyt tai voinut tapahtua ennen kehyskertomuksessa esitettyä tilannetta.
Sovellan menetelmää niin että otan kehyskertomukseksi jonkin todellisen tapahtuman isäni elämästä ja asettaudun itse vastaajan asemaan kirjoittamaan mitä on tapahtunut ennen tai jälkeen tuon tapahtuman. Tai oikeammin; mitä olisi voinut tapahtua.

Samaistuminen, isän asemaan asettautuminen tuntuu hiukan pelottavalta. Entä jos liun liian syvälle isäni nahkoihin ja huumemaailman kielellä ”jään matkalle” tai näyttämötaiteen kielikuvana minulle ”jää rooli päälle”. Vesa Matti Loiri kertoi TV 2:n Mansikkapaikka-ohjelmassa 17.9.2009 Mikko Kuustoselle kuinka hänelle kävi näytelmän ”Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet” nimiroolissa:
…tää oli semmonen rooli, että tää vähä meinas jäädä päälle, nää tuntemukset … eee… ei varmasti sillai enää kävis … se on asia, jota pitää välttää mutta miten saattaa käydä. Joku semmonen syvältä kouraseva rooli jää vähän niinku päälle, et se anarkia, joka tällä Kauppalalla synty ja se … niitten tilanteitten kautta … se jää helposti soimaan … saattaa läheiset joutua vähän kärsimään … mut et se oli rooli, joka oli mulle erittäin tärkeä.
Loirin kertoma tukee pelkoani eläytymisen riskeistä mutta samalla valaa myös uskoa metodini toimivuuteen. Tutkittavan asemaan asettautuminen, häneen samaistuminen on varmaan vaikeaa mutta onnistuessaan tärkeä ja hyvä keino tavoittaa hänen ajattelunsa ja tuntemuksensa, isäni persoona. Aion yrittää.

Uskon eläytymismetodin antamien tulosten lisäksi saavani tarinoista myös suoraan tietoa isästäni ja hänen persoonastaan. Narraatiot, erityisesti suullisessa muodossa säilyneet, vaativat kyllä kriittistä tarkastelua sisältönsä suhteen, niitten kertomat tapahtumat ovat saattaneet muokkautua alkuperäisestä paljonkin, mutta lähtökohtaisesti uskon niitten silti säilyttäneen kertomansa tapahtuman ytimen, sen luonteen ja siten myös tiedon jyväsiä isästäni ihmisenä.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Mahdoton tehtävä?

Olen alkanut vähitellen ymmärtää kuinka suurta työtä olen aloittamassa. Oikotietä isäni persoonan tavoittamiseen ei kuitenkaan ole, ja onhan minulla aikaa, -toivottavasti. Tunnustan kyllä miettiväni onko edessäni mahdoton tehtävä. Hyvin vaikea ja vaativa se ainakin on, selviänkö siitä? Epäonnistumisen varalta lohtunani on Janin näkemys; toisinaan ajatusprosessi on tärkeämpi kuin sen lopputulos. On myös niin, että matkalla oleminen on usein itse asiassa mielenkiintoisempaa kuin perille tuleminen, ja edelleen: Harva pikkupoika jää istumaan valmiiksi rakentamaansa majaan.

Ari Uino luettelee kirjoituksessaan ”Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia” henkilöhistorioitsijan käytettävissä olevia keinoja tutkittavan ihmisen persoonallisuuden selvittämiseksi, mutta päätyy sitten mielestäni koko lailla lohduttamaan johtopäätökseen [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 75–77]:
Biografin luomaan kuvaan ihmisen persoonallisuudesta vaikuttaa luonnollisesti se, millä tavoin hän tulkitsee lähteitään. Kaksi eri tutkijaa omista lähtökohdistaan ja ihmiskäsityksestään käsin tuskin päätyy samaan lopputulokseen, vaikka heillä on samat lähteet käytettävissään.
Aivan täyteen toivottomuuteen ei Uino tutkijapoloja sentään jätä, pitkän työtunnelin päässä kajastaa lupaus valosta:
Ihmisen monisäikeinen persoonallisuus alkaa saada muotoa vasta, kun riittävästi tunnemme tämän ulkoisia vaiheita, toiminta- ja käyttäytymismuotoja, kannanottoja ja reaktioita tietyissä tilanteissa. Vähä vähältä tutkimusprosessin aikana luonteenpiirteet ikään kuin kuoriutuvat kerros kerrokselta esiin ulkoisen tapahtumisen ja tekemisen alta.
On vielä hyväksyttävä se tosiasia, että parhaimmassakin tapauksessa voin tutkimuksellani saavuttaa vain yhden mahdollisen monista mahdollista ”totuuksista”. Maarit Leskelä-Kärki muotoilee asian näin [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 235–238]:
…emme ikinä voi tavoittaa mennyttä niin kuin menneisyyden ihmiset sen todella kokivat … jokainen teksti ja tarina on aina tulkinta. … jokainen elämäkerturi (kuten yhtä lailla historioitsija) on kontekstiinsa sidottu – hän luo tulkintansa monien mahdollisuuksien joukosta tietyn sukupuolen, rodun, luokan ja iän edustajana, tiettyjen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden näkökulmasta. Ideat ja tulkinnat eivät siten ole uniikkeja vaan sosiaalisesti tuotettuja, joskin yksilöllisesti tietystä positiosta ilmaistuja. Elämäkerrat tulisikin nähdä yhtenä mahdollisena versiona siitä, mitä tapahtui ja mitä tapahtunut merkitsi.
Leskelä-Kärki jatkaa, nostaen ainakin varoittavasti jollei peräti syyttävästi sormeaan absoluuttiseen totuuteen pyrkiville tutkijoille, mutta tekee sitten mielestäni oivallisen ehdotuksen tutkimusten läpinäkyvyyden lisäämiseksi:
… historiantutkijat ovatkin pyrkineet luomaan selkeitä tulkintoja ja ”totuuksia”, jolloin ihmisen elämään väistämättä kuuluvat ristiriitaisuudet ja monet mahdolliset, mutta toteutumatta jääneet tapahtumat jäävät piiloon. Historiantutkijoiden pitäisi kenties opetella tutkimusprosessinsa esiin kirjoittamista, jolloin nämä avoimiksi ja ratkaisemattomiksi jäävät seikat tulisivat näkyville. Silloin myös historiantutkimukseen kuuluva (eettinen) pyrkimys totuuden etsimiseen näyttäytyisi oikeutetumpana eikä yksioikoisena tarinan esittämisenä.
Leskelä-Kärjen kehotus tutkimusprosessin esiin kirjoittamiseen oli se sysäys, joka sai minut ryhtymään tämän blogin pitämiseen. Haluan harjoitella historiantutkimukseen kuuluvan hapuilun kuvaamista saadakseni rohkeutta sen kirjoittamiseen myös itse tutkimustekstiin. Ehkä tämä blogi on myös työkalu, joka auttaa minua pääsemään perille, saamaan majan valmiiksi mielenkiintoisen ja tärkeän prosessin päätteeksi.

Olen nyt määritellyt tutkimustehtävän, asettanut tutkimukseni pääkysymyksen ja pohtinut työni teoreettista maisemaa. Seuraavissa bloggauksissa ryhdyn tarkastelemaan käytettävissäni olevia lähteitä ja niitten metodisia avaimia.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Tutkijan vastuu

Mitä on otettava huomioon, kun kirjoittaa toisen ihmisen elämästä? Mikä on tutkijan vastuu erityisesti silloin kun kirjoittaa ihmisestä, jolla ei ole mahdollisuutta palautteeseen? Kaksi henkilöhistoriaa paljon kirjoittanutta tohtoria, Merja-Liisa Hinkkanen ja Maarit Leskelä-Kärki ovat pohtineet myös näitä kysymyksiä. Leskelä-Kärki kirjoittaa [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 224]:
Elämäkerturilla, olkoon hän sitten romaanikirjailija tai historiantutkija, on aina valta käsissään… Toisen elämän kertoja rakentaa kohteensa valitsemistaan aineksista ja tulkitsee ne haluamallaan ja kykenemällään tavalla. Vallankäyttö kohdistuu paitsi siihen, kuka määritellään ”sopivaksi” elämäkerran kohteeksi, myös siihen, miten hänen elämänsä esitetään ja mitkä lähteet katsotaan kelvollisiksi ja suotuisiksi suhteessa toisiin lähteisiin.
Merja-Liisa Hinkkasen on samoilla linjoilla. Myös hänen mukaansa tutkija on vastuussa tutkittavalle siitä miten on ymmärtänyt tämän elämän ja mitä siitä kirjoittanut. Vastuu korostuu kun kanssakäymisen mahdollisuutta tutkijan ja tutkittavan välillä ei ole, silloin lähteitten tulkinnan ja sanomisen valta jää yksin tutkijalle. Minua hätkähdyttäen Hinkkanen kysyy, edellyttääkö tutkijan vastuu sitä, että hänen tulisi tutkia vain niitä ihmisiä, jotka kokee itselleen jollain tapaa läheisiksi. Vastauksena hän kertoo tutkittavastaan, jonka ajattelu oli paljolti samaa Hinkkasen oman ajattelun kanssa ja kaiketi kokemuksensa nojalla varoittaa olettamasta samankaltaisuuden ulottuvan laajemmalle kuin se todellisuudessa ulottuu. Hinkkanen huomauttaa myös, että tutkijan saattaa olla vaikea ymmärtää niitä tutkittavan ominaisuuksia, jotka ovat hänen omalle ajattelulleen vieraita ja varoittaa tiedostamattomista ennakkoasenteista. [Työkalut riviin. Turku 1997, 124–128]

Entä mistä henkilöhistoriassa on sopivaa kirjoittaa? Onko jostakin vaiettava? Jos isäni elämästä löytyy asioita, joita en edes haluaisi tietää, miten niihin tulee suhtautua? Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 236–237]:
Toisen ihmisen historiaa kirjoittaessa aktualisoituvat monet, etenkin tieteen ja kirjoittamisen etiikkaan liittyvät seikat. … voimme kysyä, kuinka solidaarisia meidän on oltava tutkimuskohteellemme, miten meidän tulisi esimerkiksi suhtautua skandaalinomaisiin tapahtumiin tutkimiemme ihmisten elämässä? … Lähtökohtana on oltava eettinen velvoite toista ihmistä, menneisyydessä elänyttä yksilöä kohtaan. Historiantutkijan (kuten myös historiallisten romaanien kirjoittajan) on pyrittävä ymmärtämään ja tekemään oikeutta menneisyyden ihmiselle, jolloin edellä mainittuja kysymyksiä on aina pohdittava erikseen kunkin tutkimuksen kohdalla; yksiselitteisiä vastauksia ei ole.
Merja-Liisa Hinkkasen mukaan [Työkalut riviin. Turku 1997, 128–132] henkilöhistorioissa on usein jätetty käsittelemättä henkilökohtaisia tai arkoja aiheita. Kirjoittaja ei pidä menettelyä suotavana, tutkimukselliselta kannalta aukkojen jättäminen on selvä puute, eikä se palvele tutkittavankaan etua, vaan herättää lukijassa aiheettomia epäluuloja. Toisaalta Hinkkanen kuitenkin kysyy kuinka syvälle tutkittavan luonteeseen ja psyykeen on oikeutettua tunkeutua. Tärkeänä pidän Hinkkasen näkemystä siitä tuleeko tutkittavaa arvioida omilla ja nykyajan vai tutkittavan ja hänen aikansa kriteereillä:
Vastaus kysymykseen ei yleisellä tasolla kuitenkaan välttämättä ole joko-tai vaan sekä-että – mutta tutkijan vastuun kannalta vastaus lienee selkeämpi: tutkijan vastuuseen kuuluu, ettei hän unohda ihmisen itseymmärrystä, vaan pyrkii selvittämään, miten tutkittava itse itsensä ja oman elämänsä näki ja koki.
Yhteenvetona elämäkertatutkijan vastuusta myös Hinkkanen toteaa, ettei selkeitä ja yksioikoisia sääntöjä kirjoittamiselle ole mahdollista antaa vaan ratkaisut on harkittava tapaus kerrallaan. Mielestäni hyvin osuvasti hän tiivistää tutkijan vastuun sanaan pieteetti, jota avaa lauseella ”tietty tutkimuksellinen kunnioitus tutkittavaa, toista ihmistä kohtaan.”
Minun on siis tunnettava vastuuni lähteitä valitessani, tiedostettava kykyjeni rajoitukset niitä tulkitessani ja varottava ylitulkitsemasta isän tutuilta tuntuvia luonteenpiirteitä samoiksi omieni kanssa. Jos hänen jotkut valintansa ovat olleet sellaisia, että voisin olettaa itse valinneeni samoin siinä tilanteessa, ei se tarkoita, että isäni olisi valinnut kanssani samoin jossain toisessa samankaltaisessa tilanteessa. Etukäteen ajatellen ne isäni valinnat, joita en voi heti ymmärtää, tuntuvat mielenkiintoisemmilta kuin ne, joitten perusteet tuntuvat itsestään selviltä.

Minun on pyrittävä tavoittamaan isäni itseymmärrys ja kunnioitettava sitä, mutta säilytettävä samalla kriittisyys häntä ja hänen valintojaan kohtaan. Kovia vaatimuksia. Mutta voiko kuolleelle isälle olla muuta kuin solidaarinen? Nyt, työn alkaessa, uskon voivani. Olla vajaa, epätäydellinen on myös osa ihmisyyttä, ei sen hyväksymisen pitäisi olla vaikeaa. Mutta myönnän, että epäilys itseeni elää minussa kuitenkin. Vielä en voi varmasti tietää, miten tulen reagoimaan jos tutkimuksessani todella törmään asioihin, joita en edes haluaisi löytää. Osaanko hahmottaa isääni ja hänen elämäänsä ihmisenä läheskään oikein? Vastuu on haastava. Ja kun lupaan hyväksyä hänen epätäydellisyytensä ihmisenä, olenko itse asiassa antamassa anteeksi itselleni?

torstai 1. lokakuuta 2009

Yhteisönsä yksilö

Historiantutkijat ovat pitkään olleet yhtä mieltä siitä, ettei yksilöä voi tutkimuksessa irrottaa ympäristöstään. Pentti Renvall kirjoitti jo 1960-luvulla [Nykyajan historiantutkimus, Porvoo 1965, 249.] että ... teko on aina teko jossakin ympäristössä, jossakin tilanteessa, ja vasta tämän tilanteen tuntien tiedämme, mitä tuo teko on. Timo Soikkanen sanoo asian näin [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 86]:
Onhan selvää, että yksilöä ja hänen toimintaansa voidaan ymmärtää vain yhteisön osana ja sen luomaa taustaa vasten. Ympäristöstään irrotettu toiminta tai teko jää vaille mielekästä motivaatiota ja näkyviä seurauksia.
Henkilöhistorian tutkimuksesta käyty keskustelu on 1980-luvulta alkaen laajentunut koskemaan myös tavallisista ihmisistä kirjoitettua, kun julkisuuden henkilöistä tehdyt biografiat ovat saaneet rinnalleen rivikansalaisista kirjoitettua tutkimusta. Debatin keskiössä on ollut tutkittavan yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhde, tarkemmin tämän suhteen painopiste ja suunta. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa [Kerrotuksi tulemisen kaipuu. 2009.]:
… emme enää ajattele, että yksilöstä kirjoittaessamme kerromme yhden ihmisen elämän, vaan pikemminkin kertomalla tämän yhden ihmisen elämän voimme luoda kokonaan uuden ikkunan menneisyyteen, tutkimme useita historiallisia prosesseja, käsityksiä, arvoja ja tapahtumia yhden ihmisen kautta.
Vesa Saarikoski on ratkaissut painopisteen ongelman, sen paljonko tulisi kirjoitta itse yksilöstä ja paljonko ympäröivästä yhteisöstä, Aarne Sihvo-tutkimuksessaan tähän tapaan [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 207]:
…selvitän Sihvon elämää siten, että muuntelen tarpeen mukaan valaistun ympäristön laajuutta. Voisi puhua zoomauksesta, jossa ensisijainen kohde (Sihvo) pyritään koko ajan pitämään terävänä ja ympäristön rajaus sellaisena, että se selittää kohteen kulloisenkin ”asennon” ja ”ilmeen”… Tämä liukuva rajaus on samalla tutkimusmetodini ydin ja käytännöllinen vastaus elämäkertatutkimuksen ikuisuuskysymykseen yksilön ja ympäristön suhteesta.
Omassa tutkimuksessani on tarkoitukseni edetä pääluvuittain kronologisesti isäni elämän eri vaiheitten mukaan. Kunkin pääluvun ensimmäisessä alaluvussa pyrin kuvaamaan sitä aikaa ja paikka, jossa isäni tuolloin eli ja toisessa alaluvussa kertomaan isästäni tuona aikana. Uskon edellä lainaamieni tutkijoitten tavoin, ettei yksilöä ole mahdollista ymmärtää kontekstistaan irrallisena mutta Saarikosken tavoin pyrin pitämään yksilön koko ajan kertomisen keskiössä.

Haluan myös kysyä voisiko Maarit Leskelä-Kärjen metaforasta, avautuvasta ikkunasta katsoa toiseen suuntaan? Tavoitteenani on, että yksilön sijaan yleinen, ajalle ja paikalle yhteinen, avaa tutkimuksessani ikkunoita, on keino, jonka avulla pääsee yksilön ymmärtämiseen.