sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Jäähyväiset Perkjärvelle

Eero Virolainen kasvoi nuoreksi aikuiseksi Muolaan pitäjän Perkjärven kylässä. Hän lähti sieltä keväällä 1925 asevelvolliseksi Kenttätykistörykmentti 2:een Viipuriin, palasi asevelvollisuutensa jälkeen Perkjärvelle muutamaksi kuukaudeksi mutta sai sitten kanta-aliupseerin paikan Viipurista ja muutti sinne syksyllä 1926.

Uskon Perkjärven kylän tarjonneen isälleni hyvän kasvuympäristön. Oman ydinperheen lisäksi asui kotimökin lähellä useita lähisukulaisia, tiukan tullen luja ja luotettava turvaverkko. Selkeä ja vuosien mittaan tutuksi käynyt kylämaisema on sekin luonut turvallisuuden tunnetta, samoin kylän sosiaalinen hierarkia, jossa jokainen tiesi paikkansa. Kylä oli tarjonnut työtä, välttämättömät jokapäiväiset palvelut mutta myös mahdollisuuksia niin henkisiin kuin fyysisiin harrastuksiin. Kauppias Suhoff, venäläiset kesäasukkaat ja ruhtinas Saltykov palvelusväkineen ja Valkoisine hoveineen olivat totuttaneet kyläläiset toiseuteen, vieraan ja erilaisen kohtaamiseen. Uskon siitä olleen isälleni etua, kun hän muutti Viipuriin.

Perkjärveltä lähti Viipuriin fyysisesti vahva ja terveen itsetunnon omaava nuori mies. Isäni harrasti urheilua, oli hyvä laulaja, aktiivinen, nopea reagoija, äkkipikainen ja nopea suuttumaan mutta myös pian leppyvä, vilkas ja liiallisuuteen asti aloitekykyinen. Nykyisyydessä hänelle olisi tarjolla ADHD-diagnoosi. Eero oli menestynyt koulussa erinomaisesti, vaikka istui usein arestissa. Isäni nuorempi veli kertoo rakastaneensa, kunnioittaneensa ja vähän pelänneensä häntä, Eerolla oli voimakas tahto ja johtajuutta.

Perkjärven paikalla on nyt venäläinen Kirpitsnoje. Mitä isäni kotikylästä on jäljellä? Ei juuri muuta kuin Savikon tiilitehtaan savupiippu ja muutama raunioitunut rakennus tehdasalueella. Piipun huipusta ovat jo ensimmäiset tiilet pudonneet alas, kauaa ei sekään enää seiso paikallaan. Kylän kaikki rakennukset ovat vaihtuneet, Saaholanoja kylän keskustassa on kuivunut eikä Perkjärven järvikään ole enää sellainen kuin isäni aikana, järven pinta laskettiin jo 1920-luvun lopulla. On aika jättää jäähyväiset Perkjärvelle ja kysyä millainen oli se Viipuri johon isäni tuli 1920-luvulla ja jossa hän asui talvisodan alkuun saakka.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Ruhtinas Ivan Saltykov


Monet perkjärveläiset 1900-luvun alkukymmenien muistelijat ja Muolaa-tutkimukset kertovat ruhtinas Saltykovista, hänen tiilitehtaastaan ja komeasta asuinpalatsistaan Valkeasta hovista Perkjärven rannalla. Saltykov nähdään merkittävänä työnantajana, hänen omistamansa Savikon saha ja tiili Oy työllisti parhaimmillaan 200, joittenkin lähteitten mukaan jopa 300 työntekijää. Tehtaan lisäksi hän tarjosi työtä maatilallaan sekä Perkjärven asemalla tiilien uudelleenlastauksessa kapearaiteisesta junasta ”oikeaan” junaan. Hän näyttää olleen kyläläisiä kohtaan antelias. Pikkupojat juoksivat tien varteen ”tekemään hyvää päivää” kun ruhtinaan vaunut ajoivat ohi ja saivat palkinnokseen vaunuista heitettyjä kopeekkoja. Juhlapyhinä, erityisesti jouluna, Saltykov kutsui kyläläisiä ja tehtaan työntekijöitä Valkeaan hoviin ja seurasi parvekkeelta kyläläisten juhlimista karamelleja heitellen. Saltykov nousee esiin myös lahjoittajana, hän rakennutti Lintulan luostariin uuden kirkon palaneen tilalle.

Ruhtinaaseen liitetään kertomusten ja tarinoitten pilvi, joka tekee hänestä myyttisen, sadunomaisen ja entistäkin mielenkiintoisemman. Tarinoista on mahdoton sanoa missä kulkee todella tapahtuneen ja kertojien ketjun synnyttämän kuvitelman raja. Eikä se ole mielestäni merkittävääkään, tarinat kertovat siitä millaisena perkjärveläiset ruhtinaansa kokivat, halusivat nähdä ja muistaa:

-Kun kylän pojat murtautuivat Valkean hovin viinikellariin, ei Saltykov edes ilmoittanut asiasta poliisille. Ruhtinas katsoi, ettei se maksanut vaivaa, kun pojat olivat vieneet vain muutaman pullon viiniä.

-Ruhtinas rakasti syvästi rouvaansa mutta joutui elämään tämän kanssa ”omantunnon liitossa” koska ruhtinaan suku ei hyväksynyt alempisäätyistä naista vihityksi vaimoksi.

-Rouva sairastui ja joutui Viipurin sairaalaan hoidettavaksi. Valkean hovin henkilökuntaan kuulunut uskottu nainen kävi joka päivä junalla Viipurissa mukanaan pieni laukku. Laukussa olivat rouvan jalokivet, joita katselemalla ja koskettelemalla sairas sai aina hiukan elämäniloa ja – uskoaan takaisin.

-Hoidosta huolimatta rouva kuoli. Vainaja balsamoitiin ja sijoitettiin lasiarkussa Lintulan luostariin, jossa ruhtinas kävi häntä useasti katsomassa.

-Ruhtinas avioitui uudelleen. Uusi rouva oli nimeltään Nina. Hän oli ranskatar, tanssijatar, jonka ruhtinas oli ostanut miljoonalla ruplalla eräältä viulunsoittajalta perillisen saadakseen. Perillistä ei kuitenkaan kuulunut, ruhtinas kuoli Ranskassa ja Nina palasi Perkjärvelle, yritti elättää itseään kananhoidolla, löysi viulunsoittajansa uudelleen, hautautti edeltäjänsä ruumiin Lintulan luostarissa, palasi Ranskaan, kuoli ja tuli loppujen lopuksi haudatuksi ruhtinaan kanssa samaan hautaan.

Näitä tarinoita varmempaa on, että Perkjärven asemakylän emigranttiyhteisöön kuulunut ruhtinas Saltykov myi Valkean hovin Muolaan kunnalle ja muutti Ranskaan. Valkea hovi purettiin, sen parkettilattiat tulivat Viipurin seurahuoneella uudelleen käyttöön ja tiilistä rakennettiin Äyräpään kirkko, joka sitten puolestaan tuhoutui talvisodassa.

Suomenkielisessä lähteistössä on ajoitusongelma. Tapahtumat on ajoitettu heikosti ja vajaasti, osin jopa virheellisesti paitsi muisteluksissa ja tarinoissa myös tutkimuksessa. Toinen hämmentävä seikka on se että laajentamalla lähdepohjaa Internetin sivustoihin Saltykov näyttäytyy heti paljon merkittävämmäksi henkilöksi kuin perkjärveläiset ovat tienneet ja ymmärtäneet, erityisesti ja nimenomaan keisarillisen Venäjän ajalla ja piirissä. Tähän lähteistöön liittyy puolestaan paitsi luotettavuuden varmistamisongelmia myös epävarmuutta käännösten oikeellisuudesta, monet englanninkieliset sivut ovat käännöksiä venäjästä eikä kääntäjän kielitaito ole aina ollut täydellinen. Kolmas vaikeus on terminologia. Lähteitten lukijan tulisi esimerkiksi tietää ja ymmärtää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläinen hallinto-organisaatio ja sen käyttämät nimitykset. Tällaiseksi ruhtinas Saltykov Internetissä piirtyy:

Ivan Nicolaievitch, prince Saltykov oli syntynyt 1870. Hänen isänsä oli Nicolas Ivanovitch, prince Saltykov ja äitinsä Anna Serguéievna, Princess Dolgorouky. Ivanilla ei ollut veljiä mutta kaksi sisarta Elisabeth ja Maria, joitten kummankin epiteettinä on ”Nicolaievna, princess Saltykov. Valitettavasti en tiedä mitä nämä ”prince” ja ”princess” – tittelit tässä kontekstissa merkitsivät ja mistä saakka ne periytyvät. Aikuisena Ivan Saltykov, perkjärveläisten ruhtinaana tuntema, oli jäsenenä keisarillisen Venäjän hallinnon orgaanissa nimeltä ”Saint Petersburg Governorate”, sen viimeiseksi jäänyt ”Marshal of the nobility” vuosina 1909 – 1915. Aatelinen hän siis myös tämän lähteen mukaan oli. Ivan Saltykov löytyy jäsenenä myös luettelosta "State Council of the Russian Empire" ja ranskaksi ”membre du Conseil d'État” eli suoran käännöksen mukaan hän olisi ollut keisarillisen Venäjän valtioneuvoston jäsen. Taaskaan en osaa sanoa miten merkittävä tämä hänen asemansa on tuolloisessa Venäjän keisarikunnassa ollut.

Edellisiä titteleitä helpommin minulle hahmottuva lähdetieto on Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotijuhlista vuonna 1913 tehty maalaus. Siinä Ivan Saltykov, kaiketi yllä mainitussa ”Marshal of the nobility” -ominaisuudessaan, ja keisarin tytär Olga tanssivat taulun keskushenkilöinä keisarin katsellessa parvekkeelta. Kaiken kaikkiaan: Saltykovin on täytynyt olla merkittävä mies keisarillisessa Venäjässä, ei hän muuten olisi päässyt tsaarin tytärtä tanssittamaan eikä tullut valituksi suurten juhlien muistoksi tehtyyn tauluun.

Ivan Saltykovin ja hänen Valkean hovinsa kuvat ovat myös videolla, joka on Internetissä sekä venäjän- että englanninkielisenä. Aivan videon alussa Saltykov on kuvassa, jossa mielestäni on myös Herman Aav. Virolaissyntyinen Aav tuli Suomeen Sortavalan apulaispiispaksi vuonna 1922 ja nousi myöhemmin Suomen ortodoksikirkon arkkipiispaksi. On tietysti luonnollista, että Ivan Saltykov on venäläisenä emigranttina, ortodoksina ja varakkaana lahjoittajana omannut hyvät suhteet Suomen ortodoksikirkon ylimpään johtoon.

Ivan Saltykov eli 71-vuotiaaksi, hän kuoli vuonna 1941.


Lähteitä:

-elinaika: http://fr.wikipedia.org/wiki/Saltykov

-vanhemmat ja sisarukset, isän vanhemmat:

http://www.geneall.net/W/per_page.php?id=1085322

-asema keisarillisen Venäjän hallinossa (kts. myös videon loppu):

http://en.wikipedia.org/wiki/Saint_Petersburg_Governorate

http://commons.wikimedia.org/wiki/Category:State_Council_of_the_Russian_Empire

-video: http://www.youtube.com/watch?v=GxbNLWgzmaw

-taulu Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlan tanssiaisista:

http://forum.alexanderpalace.org/index.php?topic=6587.30