Jäähyväiset Perkjärvelle

Eero Virolainen kasvoi nuoreksi aikuiseksi Muolaan pitäjän Perkjärven kylässä. Hän lähti sieltä keväällä 1925 asevelvolliseksi Kenttätykistörykmentti 2:een Viipuriin, palasi asevelvollisuutensa jälkeen Perkjärvelle muutamaksi kuukaudeksi mutta sai sitten kanta-aliupseerin paikan Viipurista ja muutti sinne syksyllä 1926.

Uskon Perkjärven kylän tarjonneen isälleni hyvän kasvuympäristön. Oman ydinperheen lisäksi asui kotimökin lähellä useita lähisukulaisia, tiukan tullen luja ja luotettava turvaverkko. Selkeä ja vuosien mittaan tutuksi käynyt kylämaisema on sekin luonut turvallisuuden tunnetta, samoin kylän sosiaalinen hierarkia, jossa jokainen tiesi paikkansa. Kylä oli tarjonnut työtä, välttämättömät jokapäiväiset palvelut mutta myös mahdollisuuksia niin henkisiin kuin fyysisiin harrastuksiin. Kauppias Suhoff, venäläiset kesäasukkaat ja ruhtinas Saltykov palvelusväkineen ja Valkoisine hoveineen olivat totuttaneet kyläläiset toiseuteen, vieraan ja erilaisen kohtaamiseen. Uskon siitä olleen isälleni etua, kun hän muutti Viipuriin.

Perkjärveltä lähti Viipuriin fyysisesti vahva ja terveen itsetunnon omaava nuori mies. Isäni harrasti urheilua, oli hyvä laulaja, aktiivinen, nopea reagoija, äkkipikainen ja nopea suuttumaan mutta myös pian leppyvä, vilkas ja liiallisuuteen asti aloitekykyinen. Nykyisyydessä hänelle olisi tarjolla ADHD-diagnoosi. Eero oli menestynyt koulussa erinomaisesti, vaikka istui usein arestissa. Isäni nuorempi veli kertoo rakastaneensa, kunnioittaneensa ja vähän pelänneensä häntä, Eerolla oli voimakas tahto ja johtajuutta.

Perkjärven paikalla on nyt venäläinen Kirpitsnoje. Mitä isäni kotikylästä on jäljellä? Ei juuri muuta kuin Savikon tiilitehtaan savupiippu ja muutama raunioitunut rakennus tehdasalueella. Piipun huipusta ovat jo ensimmäiset tiilet pudonneet alas, kauaa ei sekään enää seiso paikallaan. Kylän kaikki rakennukset ovat vaihtuneet, Saaholanoja kylän keskustassa on kuivunut eikä Perkjärven järvikään ole enää sellainen kuin isäni aikana, järven pinta laskettiin jo 1920-luvun lopulla. On aika jättää jäähyväiset Perkjärvelle ja kysyä millainen oli se Viipuri johon isäni tuli 1920-luvulla ja jossa hän asui talvisodan alkuun saakka.