Kevään taittuessa kesäksi vuonna 1902 tuli isoäitini vastavihittynä vaimona isoisäni Mikon kotiin Heikkilään. Heikkilässä asui ainakin kymmenen, ehkä 14 henkeä omaa väkeä ja tietämätön määrä palkollisia, elettiin karjalaisen suurperhekauden loppua. Matilda tuli suureen taloon, Heikkilä oli Perkjärven suurimpia, ellei suurin tila ja Mikko perheen vanhin poika. En kuitenkaan usko laskelmoinnin tuoneen Matildaa Heikkilään, lähteeni eivät anna vähäisintäkään vihjettä siihen suuntaan. Matilda oli rakastunut komeaan mieheensä.
Matilda tuli hyvin erilaiseen perheyhteisöön kuin se, missä hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi. Matildan isä oli kanttorikoulun käynyt, nivelreuman takia suntiona ja kiertokoulun opettajana perheensä elättänyt patriootti, joka osallistui yhteisten asioitten hoitoon kuntakokouksen puheenjohtajana ja kirjaston palkattomana hoitajana. Matildan äiti oli lähtöisin suuresta talosta, hiljainen ja rauhallinen ihminen, joka osasi kirjoittaa ja oli miehensä tavoin syvästi uskonnollinen. Kirkonkirjojen mukaan molemmat vanhemmat osallistuivat joka vuosi kinkereille ja saivat parhaat taitomerkinnät kaikista kirkonkirjoihin arvioiduista lukemisen ja uskon ymmärryksen ja osaamisen alueista. Kaksi Matildan sisaruksista tuli kiertokoulun opettajiksi.
Mikon vanhemmat olivat käy
tännön ihmisiä, taitavia suuren tilansa hoidossa, osasivat lukea mutta eivät kirjoittaa. Heidän suhteensa kirkkoon oli ohut ja erikoinen, he eivät käyneet kinkereillä rippikirjojen mukaan koskaan, eivät varmaan juuri kirkossakaan mutta tukeutuivat silti arjessaan kirkon opetukseen. He tekivät kansanperinteestä nousevia ”tekoja” mutta lukivat niitten päälle kirkon opettamia lukuja – ja sitten lukujen päälle loitsun. Kun Mikon isä Vilppi rakensi hevosilleen uuden tallin, lorautti hän elohopeaa kynnyksen alle ja naulasi pöllön oven päälle, talutti hevoset sisään ja asetti ne tarkasti pää kohti pohjoista. Sitten Vilppi painoi hevosen pään alas, luki Herran siunauksen, läimäytti hevosta lautasille ja lausahti: Pijä karvais rautakenkä, tulisukka, nosta riimuis rikoist. Mikon äiti Maria puolestaan tiesi tarkkaan montako syntiä sai anteeksi kyyn tappamisesta. Keväällä ennen kuin laski lehmänsä laitumelle, juotti hän niille erilaisia ”äkröötejä” joissa oli toisista eläimistä otettuja karvoja, luki Isä meidän rukouksen ja antoi vasta sitten elikot paimenen hoiviin. Perheen arkea leimasi pienen mutta pippurisen Marian kiukkuaminen. Parin luonteitten eroa ja samalla myös suhdetta kirkkoon ja uskontoon kuvaa Vilpin vastaus Marian tuomioon:
-Sie sen synnin kämpäle, ethä sie pääse ies taivaahekkaa!
tännön ihmisiä, taitavia suuren tilansa hoidossa, osasivat lukea mutta eivät kirjoittaa. Heidän suhteensa kirkkoon oli ohut ja erikoinen, he eivät käyneet kinkereillä rippikirjojen mukaan koskaan, eivät varmaan juuri kirkossakaan mutta tukeutuivat silti arjessaan kirkon opetukseen. He tekivät kansanperinteestä nousevia ”tekoja” mutta lukivat niitten päälle kirkon opettamia lukuja – ja sitten lukujen päälle loitsun. Kun Mikon isä Vilppi rakensi hevosilleen uuden tallin, lorautti hän elohopeaa kynnyksen alle ja naulasi pöllön oven päälle, talutti hevoset sisään ja asetti ne tarkasti pää kohti pohjoista. Sitten Vilppi painoi hevosen pään alas, luki Herran siunauksen, läimäytti hevosta lautasille ja lausahti: Pijä karvais rautakenkä, tulisukka, nosta riimuis rikoist. Mikon äiti Maria puolestaan tiesi tarkkaan montako syntiä sai anteeksi kyyn tappamisesta. Keväällä ennen kuin laski lehmänsä laitumelle, juotti hän niille erilaisia ”äkröötejä” joissa oli toisista eläimistä otettuja karvoja, luki Isä meidän rukouksen ja antoi vasta sitten elikot paimenen hoiviin. Perheen arkea leimasi pienen mutta pippurisen Marian kiukkuaminen. Parin luonteitten eroa ja samalla myös suhdetta kirkkoon ja uskontoon kuvaa Vilpin vastaus Marian tuomioon:-Voi veikkone, vielhä mie vien siipihein suojas siutkii.
Tähän Heikkilän talon suurperheyhteisön ilmapiiriin syntyi isäni Eero Virolainen vuonna 1905 Mikon ja Matildan toisena lapsena. Perhe muutti kuitenkin pian pois, seuraava lapsi syntyi pari vuotta myöhemmin jo ”uudessa kodissa” kuten Mikon itse Karjalan punahongasta rakentamaa mökkiä ja sen pihapiiriä perheessä totuttiin myöhemmin kutsumaan.
Ei voi olla kysymättä miten kaksi niin erilaisista perheistä tullutta nuorta aviopuolisoa on sopeutunut toisiinsa? Mitä on uuden perheen lähtökohtia miettiessä ajateltava siitä, että Mikko antoi kotikantatilastaan Heikkilästä lohkotun pienen maapalansa nimeksi Heikkola?
[Kuvassa Maria ja Vilppi Virolainen 1910-luvulla nuorimman poikansa kanssa. Matilda Virolaisen albumi.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti: