Kivi kuljettaa

Kivi kutsui ja kuljetti minut kesäiselle bussimatkalle Muolaan Perkjärvelle. Lähdin katsomaan tiilikivistä muurattua Savikon tehtaan savupiippua, jonka huippuun isäni kiipesi alle 20-vuotiaana nuorukaisena. Tiilitehtaan työläiset olivat lyöneet kiipeämisestä vetoa ja isäni voitti vedon. Nyt seisoin pensastuvan peltoaukean laidalla ja aukean takana, keskellä ei mitään, nousi metsän yläpuolelle piippu, johon hän oli kiivennyt. Historia tuli voimakkaasti ja oudosti mieleni iholle.

Bussin matka jatkui Muolaan kirkolle, muinaisten kihujen pitopaikalle kauniin Kirkkojärven rannalle. Tähän Kirkkojärveen olisi isoisoisäni Vilppi Virolainen halunnut kiukkuisen Mariansa upottaa:

-Josha mie oisin tietänt tuo siu sissuis, nii ensimmäisel kostreisul mie oisin puottant siut Kirkkojärvee!

Kirkonmäki oli yksi talvisodan kiivaimpien taistelujen paikkoja, suomalaisten puolustuslinja kulki läpi hautausmaan ja vihollisen tykistökeskitykset myllersivät sen täydellisesti. Kun suomalaiset jatkosodan alussa valloittivat alueen takaisin, kiirehti valloitukseen osallistuneessa tykistössä viestiupseerina palvellut isäni kotikirkkonsa rauniolle heti kun se oli mahdollista. Tuolloin, parikymmentä vuotta Savikon tiilipiippuun kiipeämisensä jälkeen, hän peitteli tykistökeskitysten paljastaman serkkunsa arkun uudelleen sankarihautaan.

Täällä kirkonmäellä kivi yllätti minut, historia tuli uudestaan iholle. Hautakiven palanen pani kysymään kuka oli tämä Noro, jonka kuolinaika kivessä on. Kotiin palattuani selvisi, että kyseessä oli naimattomana 11.5.1919 kuollut isotätini Ida Noro, josta kirjoitin blokkauksessa 17.3.2010. Hautakivipalan yläreunassa pisteen jälkeen näkyvä numeron fragmentti on joko numerosta kuusi tai kahdeksan. (Kuva suurenee klikkaamalla -ja vielä suuremmaksi uudella klikkauksella.) Isäni isoäiti Anna Noro kuoli 24.6.1923 ja hänen miehensä Salomon 19.10.1907. Ehkä tapausten kulku oli tämä: Kun Salomon kuoli, hankittiin hänen haudalleen korkea pystykivi johon varattiin tila vaimon nimelle sekä syntymä- ja kuolinajalle ja hakattiin Psalmin 16 kuudes jae: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani” monikkomuotoon sovittaen. Kun Ida-tytär sitten kuoli ennen äitiään, haudattiin hänet isänsä viereen ja Idan nimi tuli korkean kiven alareunaan, tyhjäksi aiottuun tilaan, psalmin säkeen alle.

Mutta miten hautakivessä saattoi olla Psalmin jae vuonna 1938 hyväksytystä raamatunkäännöksestä kun kirkkoraamattu käytti koko 1800-luvun vuoden 1776 raamatunkäännöstä: ”Arpa lankesi minulle kauniimmissa: minä olen jalon perimisen saanut”? Selvisi, että vaikka uusi raamatunkäännös hyväksyttiin virallisesti vasta 1938, oli vanhan käännöksen rinnalla käytössä parikin epävirallista käännöstä vuosilta 1859 ja 1886, joista jommastakummasta kiven teksti lienee otettu.

Kivi kuljettaa tietoa esivanhemmista kummallisia ja yllättäviä teitä. Kuljettaa tietoa ja herättää tunteita, kutsuu kulkemaan. Nyt kivet kutsuvat minua kulkemaan uudelleen Muolaaseen, tarkistamaan olisiko kirkonmäen hautakivissä ja hautakivien kappaleissa merkkejä muista sukulaisista ja kokemaan miltä tuntuu koskettaa tiilikiveä korkeassa piipussa, jonka huippuun isä kiipesi 90 vuotta sitten.

[Kirkonkirjalähde: KATIHA verkkoversio: www.karjalatk.fi].