Vastaus kotitilan lunastajasta nosti uuden kysymyksen

Blokkauksessa 6.1.2010 pohdiskelin olisiko isoisäni isä Vilppi Virolainen ollut se isäntä, joka lunasti suvun asuman tilan omistukseensa, jos tila oli lahjoitusmaihin kuulunut. Nyt kävimme Muusan kanssa Kansallisarkistossa etsimässä vastausta. Kyllä, tila oli ollut osa Pällilän lahjoitusmaita ja Vilppi oli tilan lunastaja, mutta ei yksin.

Suomen valtionvarasto osti Pällilän 13/25 [vanhaa/uutta ajanlaskua] marraskuuta 1872 ruhtinas Boris Dmitrijewitsch Galintzin´ilta 1.450.000 Suomen markalla. Lunastettuun alueeseen sisältyivät Perkjärven tilat 1-11, osana niitä isäni syntymäkodin maat.

Valtio myi donaattoreilta lunastamansa tilat edelleen niitä viljeleville talonpojille ainakin Pällilän osalta verkkaisesti, vasta yhdeksän vuotta lunastuskaupan jälkeen. Edelleenmyynnin kauppakirjat olivat kaikki samanlaisia painettuja lomakkeita. Niihin oli kirjapainossa jätetty tilakohtaisia tietoja varten tyhjät kohdat, jotka täytettiin käsin. Alla olevaan Virolaisen tilan kauppakirjan katkelmaan on käsin kirjoitetut osuudet lainattu kursiivilla. Itse kauppakirjassa ei ole päiväystä mutta lahjoitusmaatiloille annettujen perintökirjojen luettelossa se on satojen muitten Pällilän tilakauppojen tavoin päivätty tehdyksi 13.11.1881:

Tämän johdosta ja Keisarillisen Senaatin tänäpänä asiasta tekemän päätöksen mukaan, antaa ja myypi Kamari-Toimituskunta, tämän avonaisen kirjan voimasta, jota on tehty kolme kappaletta, asukkaalle leskelle Helena Kiiskelle ja hänen pojillensa Filippi ja Yrjö Heikinpojille sekä tyttärellensä Helena Heikintytär Wirolaiselle, perintötilallisen sukulunastuksella ja oikeudella yhdeksännen osan Hännilän talosta No 1, tekevä 1/6 vanhaa ja 1/100 uutta manttalia, Perkjärven kylässä, Muolan pitäjässä, Äyräpään kihlakunnassa ja Wiipurin läänissä ynnä kaiken sen kanssa, mitä tilaan nyt kuuluu tahi vastedes laillisesti voitettaneen. kahdella tuhannella kahdeksallasadalla kahdeksallatoista (2.218) markalla 12 pennillä Suomen rahaa, joka kuolettamalla suoritetaan siten, että kuusi prosenttia siitä eli sata kolmeneljättä (133) markkaa yhdeksän (9) penniä kolmenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, luettu ensintulevasta vuodesta 1882 alkaen vuoteen 1921 saakka, vuosittain seuraavan vuoden kruununylöskannossa maksetaan.

Asiakirjan allekirjoituksina ovat Helena Kiisken, Wilppi Wirolaisen ja Yrjö Wirolaisen nimet ja puumerkit.

Miksi Helena Heikintytär Wirolaisen nimi ja puumerkki puuttuvat allekirjoituksista? Helenaa ei myöskään ole Virolaisen suvusta lakkautettujen seurakuntien arkistossa Mikkelissä tehdyssä sukututkimuksessa, vaikka sekä Vilppi että Yrjö ja heidän kaksi pienenä kuollutta sisarustaan siinä ovat. Kuka tämä mystinen Helena oli?

Arvelen kauppakirjalomakkeet täyttäneen kirjurin tehneen virheen. Hän on lomakkeen tekstiosaa täyttäessään erehtynyt ymmärtämään, että äidin lisäksi ostajaperheessä olisi ollut samanniminen tytär. Allekirjoituksia merkitessään kirjuri ei sitten ole joko huomannut ristiriitaa puuttuvan tyttären allekirjoituksen kohdalla tai ei ole siitä välittänyt. Ostajista kukaan ei osannut kirjoittaa, ei luultavasti lukeakaan ja vaikka joku heistä olisi osannutkin, ei lukemiseen ehkä jäänyt aikaa seuraavien allekirjoittajien odottaessa vuoroaan ja niin kauppakirjan tekstiosan virhe jäi korjaamatta.

Kuva Virolaisen kotitilan kauppakirjan allekirjoituksista on asiakirjasta Donationsskattebrefsliggare 1881, No 355. Muut Kansallisarkiston tässä blokkauksessa käytetyt lähteet ovat: Senaatti Perinnöksiostoasiakirjat ja Förtecning öfver skatteköpta donationshemman 1877–1891.

Kiertokoulu yksilötasolla

Isäni oli kiertokoulussa kahdeksanvuotiaana. Koulun opettajatar kirjoitti päiväkirjaan kauniilla ja selvällä käsialallaan:

Kiertokoulu alkoi Koiralassa 7 pv huhtikuuta Ja päättyi 2 pv. toukokuuta v. 1913. Luettiin: Raamatunhistoriassa: W.T. 17 kertomusta. Katkismus: yli. Sisäluvusta: J.H. Tuhkasen lukukirjaa: Laskennossa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. Laulussa: Lidanian hymmi, Kedonkukkain laulu, Kevätlaulu, Wappuna.

Sen lisäksi mitä blokkauksessa 17.3.2010 kirjoitin, näyttää opetusohjelmaan kuuluneen myös laskentoa ja laulua. Isäni veli vahvistaa asian muisteluksessaan omasta kiertokoulustaan:

Aamulla kouluun mentäessä ensin laulettiin virsi, tämän jälkeen saimme istuutua. Sitten seurasi uskontoa, laskentoa, lukua ja laulua. Laskento suoritettiin rihvelillä kivitauluun. Jos jollakulla pojalla ei riittänyt tarpeeksi kiinnostusta koulutyötä kohtaan, vaan opiskeli omiaan, joutui hän istumaan nk. ”mustaanpenkkiin”. Näistä ”penkinpainajaisista” huolimatta 4:n viikon kuluttua saimme todistukset joissa korkein arvosana oli 4 ja huonoin 1:n.

Kiertokouluryhmät olivat suuria, isäni ryhmässä oli 42 oppilasta, joista nuorin oli kuusi- ja vanhin 17-vuotias. Opetusohjelman läpikäynti tällaisen joukon kanssa yhdessä kuukaudessa on ollut opettajattarelle vähintään haastavaa.

Eero Virolainen menestyi hyvin, kahdeksanvuotiaista parhaiten. Hän sai sekä käytöksessä että ahkeruudessa ja tarkkaavaisuudessa täyden nelosen, suoraluvussa ja kirjoittamisessa kummassakin kolmosen, samoin katekismuksessa. Raamatun historiassa oli arvosteluna 3-, laskennossa 2+ ja laulussa 4-. Isäni oli kiertokoulussa 21 päivää. Lähteeni eivät kerro kävikö isäni kiertokoulua muina vuosina, kansakouluun hän meni seuraavan vuoden 1914 syksyllä.

Varhaisimmassa isästäni säilyneessä kuvassa hän seisoo toisena vasemmalta sisarustensa ja äitinsä Matildan kanssa, ehkä juuri kiertokoulunsa aikoihin.

[Kuvalähde Matilda Virolaisen albumi, isäni kiertokoulutiedot: I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto, MMA.]

Kivi kuljettaa

Kivi kutsui ja kuljetti minut kesäiselle bussimatkalle Muolaan Perkjärvelle. Lähdin katsomaan tiilikivistä muurattua Savikon tehtaan savupiippua, jonka huippuun isäni kiipesi alle 20-vuotiaana nuorukaisena. Tiilitehtaan työläiset olivat lyöneet kiipeämisestä vetoa ja isäni voitti vedon. Nyt seisoin pensastuvan peltoaukean laidalla ja aukean takana, keskellä ei mitään, nousi metsän yläpuolelle piippu, johon hän oli kiivennyt. Historia tuli voimakkaasti ja oudosti mieleni iholle.

Bussin matka jatkui Muolaan kirkolle, muinaisten kihujen pitopaikalle kauniin Kirkkojärven rannalle. Tähän Kirkkojärveen olisi isoisoisäni Vilppi Virolainen halunnut kiukkuisen Mariansa upottaa:

-Josha mie oisin tietänt tuo siu sissuis, nii ensimmäisel kostreisul mie oisin puottant siut Kirkkojärvee!

Kirkonmäki oli yksi talvisodan kiivaimpien taistelujen paikkoja, suomalaisten puolustuslinja kulki läpi hautausmaan ja vihollisen tykistökeskitykset myllersivät sen täydellisesti. Kun suomalaiset jatkosodan alussa valloittivat alueen takaisin, kiirehti valloitukseen osallistuneessa tykistössä viestiupseerina palvellut isäni kotikirkkonsa rauniolle heti kun se oli mahdollista. Tuolloin, parikymmentä vuotta Savikon tiilipiippuun kiipeämisensä jälkeen, hän peitteli tykistökeskitysten paljastaman serkkunsa arkun uudelleen sankarihautaan.

Täällä kirkonmäellä kivi yllätti minut, historia tuli uudestaan iholle. Hautakiven palanen pani kysymään kuka oli tämä Noro, jonka kuolinaika kivessä on. Kotiin palattuani selvisi, että kyseessä oli naimattomana 11.5.1919 kuollut isotätini Ida Noro, josta kirjoitin blokkauksessa 17.3.2010. Hautakivipalan yläreunassa pisteen jälkeen näkyvä numeron fragmentti on joko numerosta kuusi tai kahdeksan. (Kuva suurenee klikkaamalla -ja vielä suuremmaksi uudella klikkauksella.) Isäni isoäiti Anna Noro kuoli 24.6.1923 ja hänen miehensä Salomon 19.10.1907. Ehkä tapausten kulku oli tämä: Kun Salomon kuoli, hankittiin hänen haudalleen korkea pystykivi johon varattiin tila vaimon nimelle sekä syntymä- ja kuolinajalle ja hakattiin Psalmin 16 kuudes jae: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani” monikkomuotoon sovittaen. Kun Ida-tytär sitten kuoli ennen äitiään, haudattiin hänet isänsä viereen ja Idan nimi tuli korkean kiven alareunaan, tyhjäksi aiottuun tilaan, psalmin säkeen alle.

Mutta miten hautakivessä saattoi olla Psalmin jae vuonna 1938 hyväksytystä raamatunkäännöksestä kun kirkkoraamattu käytti koko 1800-luvun vuoden 1776 raamatunkäännöstä: ”Arpa lankesi minulle kauniimmissa: minä olen jalon perimisen saanut”? Selvisi, että vaikka uusi raamatunkäännös hyväksyttiin virallisesti vasta 1938, oli vanhan käännöksen rinnalla käytössä parikin epävirallista käännöstä vuosilta 1859 ja 1886, joista jommastakummasta kiven teksti lienee otettu.

Kivi kuljettaa tietoa esivanhemmista kummallisia ja yllättäviä teitä. Kuljettaa tietoa ja herättää tunteita, kutsuu kulkemaan. Nyt kivet kutsuvat minua kulkemaan uudelleen Muolaaseen, tarkistamaan olisiko kirkonmäen hautakivissä ja hautakivien kappaleissa merkkejä muista sukulaisista ja kokemaan miltä tuntuu koskettaa tiilikiveä korkeassa piipussa, jonka huippuun isä kiipesi 90 vuotta sitten.

[Kirkonkirjalähde: KATIHA verkkoversio: www.karjalatk.fi].

Erilaisen kohtaaminen

Kevään taittuessa kesäksi vuonna 1902 tuli isoäitini vastavihittynä vaimona isoisäni Mikon kotiin Heikkilään. Heikkilässä asui ainakin kymmenen, ehkä 14 henkeä omaa väkeä ja tietämätön määrä palkollisia, elettiin karjalaisen suurperhekauden loppua. Matilda tuli suureen taloon, Heikkilä oli Perkjärven suurimpia, ellei suurin tila ja Mikko perheen vanhin poika. En kuitenkaan usko laskelmoinnin tuoneen Matildaa Heikkilään, lähteeni eivät anna vähäisintäkään vihjettä siihen suuntaan. Matilda oli rakastunut komeaan mieheensä.

Matilda tuli hyvin erilaiseen perheyhteisöön kuin se, missä hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi. Matildan isä oli kanttorikoulun käynyt, nivelreuman takia suntiona ja kiertokoulun opettajana perheensä elättänyt patriootti, joka osallistui yhteisten asioitten hoitoon kuntakokouksen puheenjohtajana ja kirjaston palkattomana hoitajana. Matildan äiti oli lähtöisin suuresta talosta, hiljainen ja rauhallinen ihminen, joka osasi kirjoittaa ja oli miehensä tavoin syvästi uskonnollinen. Kirkonkirjojen mukaan molemmat vanhemmat osallistuivat joka vuosi kinkereille ja saivat parhaat taitomerkinnät kaikista kirkonkirjoihin arvioiduista lukemisen ja uskon ymmärryksen ja osaamisen alueista. Kaksi Matildan sisaruksista tuli kiertokoulun opettajiksi.

Mikon vanhemmat olivat käytännön ihmisiä, taitavia suuren tilansa hoidossa, osasivat lukea mutta eivät kirjoittaa. Heidän suhteensa kirkkoon oli ohut ja erikoinen, he eivät käyneet kinkereillä rippikirjojen mukaan koskaan, eivät varmaan juuri kirkossakaan mutta tukeutuivat silti arjessaan kirkon opetukseen. He tekivät kansanperinteestä nousevia ”tekoja” mutta lukivat niitten päälle kirkon opettamia lukuja – ja sitten lukujen päälle loitsun. Kun Mikon isä Vilppi rakensi hevosilleen uuden tallin, lorautti hän elohopeaa kynnyksen alle ja naulasi pöllön oven päälle, talutti hevoset sisään ja asetti ne tarkasti pää kohti pohjoista. Sitten Vilppi painoi hevosen pään alas, luki Herran siunauksen, läimäytti hevosta lautasille ja lausahti: Pijä karvais rautakenkä, tulisukka, nosta riimuis rikoist. Mikon äiti Maria puolestaan tiesi tarkkaan montako syntiä sai anteeksi kyyn tappamisesta. Keväällä ennen kuin laski lehmänsä laitumelle, juotti hän niille erilaisia ”äkröötejä” joissa oli toisista eläimistä otettuja karvoja, luki Isä meidän rukouksen ja antoi vasta sitten elikot paimenen hoiviin. Perheen arkea leimasi pienen mutta pippurisen Marian kiukkuaminen. Parin luonteitten eroa ja samalla myös suhdetta kirkkoon ja uskontoon kuvaa Vilpin vastaus Marian tuomioon:

-Sie sen synnin kämpäle, ethä sie pääse ies taivaahekkaa!
-Voi veikkone, vielhä mie vien siipihein suojas siutkii.

Tähän Heikkilän talon suurperheyhteisön ilmapiiriin syntyi isäni Eero Virolainen vuonna 1905 Mikon ja Matildan toisena lapsena. Perhe muutti kuitenkin pian pois, seuraava lapsi syntyi pari vuotta myöhemmin jo ”uudessa kodissa” kuten Mikon itse Karjalan punahongasta rakentamaa mökkiä ja sen pihapiiriä perheessä totuttiin myöhemmin kutsumaan.

Ei voi olla kysymättä miten kaksi niin erilaisista perheistä tullutta nuorta aviopuolisoa on sopeutunut toisiinsa? Mitä on uuden perheen lähtökohtia miettiessä ajateltava siitä, että Mikko antoi kotikantatilastaan Heikkilästä lohkotun pienen maapalansa nimeksi Heikkola?

[Kuvassa Maria ja Vilppi Virolainen 1910-luvulla nuorimman poikansa kanssa. Matilda Virolaisen albumi.]

Vuosi 1918 Muolaassa

Muolaa jäi vuoden 1918 sodassa Vuoksesta lounaaseen muodostuneen ”Muolaan rintaman” punaiselle puolelle. Rintamaosalla käytiin helmi- ja maaliskuussa kiivaita taisteluja punaisten pyrkiessä Vuoksen rantaan ja myös siviilit kärsivät. Sodan aikana punaiset tappoivat Muolaassa 20 valkoiseksi katsottavaa. Huhtikuun lopulla aloittivat valkoiset hyökkäyksen, joka mursi nopeasti Muolaan rintaman. Perkjärven kylän ja asemakylän valkoiset saivat haltuunsa 24. huhtikuuta, seuraavana päivänä kirkonkylän ja sen myötä koko pitäjän. Venäjälle pyrkimässä ollut 1500 punaisen joukko ja rajan suunnasta tullut valkoisten vajaan sadan miehen komppania kohtasivat Muolaassa. Nelisen tuntia kestäneessä taistelussa kaatui kolmannes valkoisten komppaniasta ja n. 300 punaista, loput antautuivat ja kuljetettiin Perkjärven aseman vankileirille. Siellä joukosta erotettiin 320 venäläistä tykkimiestä ja lähetettiin 30–40 miehen ryhmissä ammuttaviksi.

Valkoiset kostivat punaisten sodan aikana tappamien valkoisen kuoleman kymmenkertaisesti. Kaikki teloitetut eivät olleet työväenyhdistyksen saati punakaartin jäseniä, teloitettujen joukossa oli ainakin neljä lasta. Kyyröläisten osuus teloitetuista oli suhteettoman suuri. Lars Westerlundin mukaan heitä oli liittynyt punakaartiin 43 miestä, sodan jälkiselvittelyissä hän arvio valkoisten tappaneen 70–95 Muolaalaista venäläiskylien asukasta, jotka siis olivat suomen kansalaisia. Vapaaehtoisista koostunut joukko jahtasi paenneita kyyröläläisiä Uudeltakirkolla ja rajaseudula, sai kiinni ja teloitti heistä 15. Joukko surmasi heidän lisäkseen myös kiinnisaamiaan venäläisiä. On mielestäni selvää, että kyyröläläiset miellettiin venäläisiksi ja heitä kohdeltiin sen takia erityisen julmasti.

Vuoden 1918 sodassa kuoli 267 Muolaassa kirjoilla ollutta ihmistä. Heihin kuuluivat myös kaksi isäni setää, Matti ja Jooseppi Virolainen. Matti oli naimisissa oleva kahden lapsen isä ja Jooseppi vuonna 1891 syntynyt poikamies. Hänet ammuttiin Terijoella 19.4. ja Matti 1.5. Uudellakirkolla. ”Suomen sotasurmat 1914–1922” – tietokanta luokittelee Joosepin valkoiseksi ja Matin punaiseksi. Matin ammatti oli tietokannan mukaan asemamiesten esimies ja Joosepin maanviljelijä. Tätini kertoi kuinka isäni, tuolloin 13-vuotias poikanen, kävi kuuntelemassa punaisten puheita Perkjärven asemalla:

-Eero oli… se oli kai silloin vielä semmoinen niiko pienikokoinen. Ni hän kiers siellä, hän oli siellä aina kuuntelemas… ja niitä mitä ne jutteli
-vakoilemassa?

-nii, sil tavalla näin että ja sit oli justiisa kerrakii kun hän sitte kuuli ko ne sano ett nyt lähetää kylää ottamaa ne ja ne … ni se lähti niiltä sijoiltaa ja juoks niinku henkesä edestä sen neljä kilometriä sinne kylää ja kävi joka talossa sanomassa että ne tulevat hakemaa

-ja ei se sitte se Joska setäkii nii se häkelty nii et se ei osant lähtee mihinkää niinko piiloo
-ja senhän ne sitten veivät
-ja ampuivat?
-Kaljunen itse ampui sen Terijoen asemalla

Matti Virolaisesta tätini kertoi näin:

… nii kaikki lähti asemalta, lähti kaikki pois, sottaa pakkoo, niin hän hoiti sen junaliikenteen. Ja punaset oli siel niin hän hoiti sen ja sit ko tuli valkoset ni hän hoiti ne valkosetha veivät sen ja sitä ei koskaa tiedettykkää mihi se ammuttii, missä ne ampuvat sen. Et se oli ihan täl tavalla justii kans

[Lähteitä: Suomen sotasurmat 1914–1922 –tietokanta; Joutsenlahti: Heikki Hiiren vapaussodan viimeinen taistelu. Vpl. Pyhäjärvi no 4 2008; Westerlund : Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 3/2004.]

Muolaan kihut

Kihupyhät tai kirkkopyhät olivat keskiajalta periytynyt joukkokokoontumisen muoto. Ne olivat alkuaan paikkakunnan oman kirkon vihkimisen muistojuhla, joita vietettiin koko tuolloisessa Ruotsin valtakunnan Itämaassa. Uskonpuhdistuksen jälkeen kirkko halusi ottaa tapaan etäisyyttä, mutta Karjalankannaksella kihuperinne säilyi, vaikka toki muuttuen. Erityisesti Muolaassa ja siitä itsenäisiksi irronneissa Heinjoen, Kivennavan ja Valkjärven kunnissa perinne eli vahvana 1930-luvulle saakka. Tavaksi tuli viettää kihupyhiä näissä kunnissa peräkkäisinä sunnuntaina. Muolaan kihujen päiväksi vakiintui heinäkuun viimeinen sunnuntai, jolloin kirkonmäelle kokoontui useita tuhansia ihmisiä paitsi Muolaasta myös naapuripitäjistä.

Viimeistään 1800-luvulla oli kihujen keskeisimmäksi ja tärkeimmäksi merkitykseksi tullut tarjota naimaikään tulleille nuorille mahdollisuus tavata ja tutustua toisiinsa. Kihut eivät kuitenkaan olleet pelkästään nuorten kokoontumisia, vaan niihin osallistui kaikenikäisiä ihmisiä. Kirkonmäellä käveltiin edestakaisin, tavattiin ystäviä ja tuttavia kuulumisia vaihtaen. Parinmuodostuksen muotona kihut kehittyivät tehokkaiksi ja suorasukaisiksi. Rippikoulun käyneet ja ehtoolliselle päässeet tytöt tulivat kirkonmäelle vyöllään puukontuppi ilman puukkoa. Tytön mukana oli saattaja, yleensä vanhempi nainen, joka suureen ääneen esitteli uuden naimamarkkinoille tulleen tytön. Neidosta kiinnostuneet pojat saattoivat nyt tulla työntämään puukkonsa tytön tuppeen. Parin viikon kuluttua poika meni tytön kotiin katsomaan miten puukon oli käynyt. Jos se oli lyöty seinään oven ulkopuolelle, merkitsi se pojan torjumista, mutta jos puukko komeili pirtin sisällä takaseinässä, oli kosija hyväksytty.

Tuppikosinta jäi pois 1800-luvun puolivälin jälkeen ja tilaa valtasi tapa, jossa pojat tulivat kirkonmäelle hevosella ratsastaen ja pyysivät mieleisiään tyttöjä taakseen hevosen selkään ”tarakalle”. Pari teki sitten yhdessä rituaalisen lyhyehkön ratsastuksen lähiympäristöön. 1900-luvun alkukymmenistä lähtien kihuperinne laajeni kirkonmäen päiväkohtaamisista käsittämään myös illalla lähikylissä järjestettyjä tanssiaisia.

Ovatko isäni vanhemmat Mikko ja Matilda kohdanneet toisensa kihuissa Muolaan kirkonmäellä? Hyvin mahdollista se ainakin on. Matildan koti oli kirkonmäeltä vain parin kilometrin päässä Koiralan kylässä ja Mikon koti Perkjärven kylässä kymmenisen kilometriä kirkolta. Mikon isä oli innokas ja osaava hevosten kasvattaja. Tuolloin 26-vuotias Mikko on hyvinkin saattanut tulla Muolaan kihuihin kesällä 1901 isänsä hevosella ja kohdata kirkonmäellä talvella 19 vuotta täyttäneen Matildan. Tapahtui nuorten kohtaaminen sitten kihuissa tai jossain muualla, johti se joka tapauksessa toukokuun 25 päivänä 1902 tapahtuneeseen vihkimiseen ja Matildan muuttoon lapsuudenkodistaan Mikon syntymäkotiin Heikkilään.

[Lähteitä: Raitasalo 2004: Katsel ain minnuu; Vilppula 2001 (toim. Veikko J. Laine): Valkjärveläisiä naimatapoja 1800 luvulla; Karjala-lehti no 8 1972, Muolaa liite.]

Kiertokoulu Muolaassa

Muolaa oli keskisen Karjalankannaksen suurin pitäjä. Sen pinta-ala Kyyrölä mukaan lukien oli 820 km2 ja siellä asui lähes 16.000 ihmistä. Kirkonkylä oli kyllä hallinnollinen keskus mutta ei kaupan ja talouden keskittymä. Sellaista ei oikeastaan tarvittu, muolaalaiset elivät pitäjänsä alueelle tasaisesti jakaantuneissa 60 kylässä pitkälti omavaraistaloudessa pieniä tilojaan viljellen. Luontoa leimasivat monet järvet ja pitäjän alueelle tasaisesti jakaantuneet metsät.

Autonomiseen Suomeen perustettiin kuntalaitos vuonna 1865 annetulla lailla, jonka mukaan kuntien toiminnan tuli alkaa kahden vuoden kuluessa. Siihen saakka yhteiset asiat voitiin vielä vanhaan tapaan päättää kirkon- ja pitäjänkokouksissa. Muolaassa ensimmäinen uuden lain mukainen kuntakokous pidettiin kuitenkin vasta 22.9.1870. Kokouksen ainoana asiana päätettiin kansakoulu perustamisesta Muolaaseen. Kesti kuusi vuotta ennen kuin koulu aloitti toimintansa Pällilän kylässä. Seuraavaksi saivat koulunsa Mälkölä ja Hotakka ja sitten keväällä 1889 päätettiin peräti neljän uuden kansakoulun rakentamisesta, yksi niistä tuli Perkjärvelle.

Ennen kunnallisen hallinnon syntyä oli kirkko huolehtinut kansanopetuksesta ylläpitämällä rippikoulujen ohella kiertokouluja. Nämä koulut kiersivät kylästä kylään, pysähtyivät kylänvanhimman osoittamaan taloon muutamaksi viikoksi ja opettivat lukemista, raamatunhistoriaa, katekismusta ja kirjoittamisen alkeita. Muolaassa oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ensin vain yksi kiertokoulu ja sitä hoitamassa yksi koulumestari, jonka avuksi, toiseksi koulumestariksi sitten palkattiin Salomon Noro.

Mielenkiintoista on, etteivät Muolaan kiertokoulut loppuneet kansakoulujen perustamiseen, vaan jatkuivat aina talvisotaan saakka. 1920-luvulta alkaen pitäjässä oli neljä kiertokoulua ja niissä annettiin opetusta paitsi pienille lapsille, myös kansakoulun jo aloittaneille. He kävivät muutamana viikkona ns. kesäkoulua ennen kansakoulun lukukauden alkua. Kansakoulun käyneittenkin piti osallistua kiertokouluopetukseen aina rippikouluun menoonsa saakka. Tosin vain jokunen tunti kolmena päivänä niinä muutamana viikkona, jotka koulu kylässä viipyi. Ilman kiertokoulutodistusta ei nuorella ollut asiaa rippikouluun, joka puolestaan oli ehdoton edellytys vihille pääsyyn.

Yksi Muolaan viimeisistä kiertokouluopettajista oli isoäitini sisar Ida Noro. Hän oli syntynyt vuonna 1875, muuttanut vuonna 1899 Viipuriin ja palannut sieltä Muolaan Koiralan kylään 1902. Myös hänen kaksi sisartaan olivat opettajia. Sekä 1872 syntyneen Katrin että 1877 syntyneen Anna Judith´in ammatiksi on Muolaan seurakunnan rippikirjaan merkitty ”kiertokouluopettajatar”.

Tämän blogitekstin kuva Anna Norosta on Matilda Virolaisen albumista jossa on myös kuva Annasta seminaaritoveriensa seurassa. Kierokouluopettajille on siis ollut seminaarimuotoista koulutusta.