Kotitila lahjoitusmailla

Nopeasti kasvavan Pietarin suojaaminen teki Karjalankannaksen valloituksen venäläisestä näkökulmasta sotilaallisesti välttämättömäksi, lisäksi Suuren Pohjan sodan lopputulos turvasi Venäjän kauppayhteydet Itämerelle ja vahvisti pääkaupungin elintarvikehuoltoa. Muolaan sijainti vain kolmen - neljän peninkulman päässä Eremitaasin portilta teki siitä venäläisylimystön kannalta kiinnostavan lahjoitusmaa-alueena. Suurimmat Muolaata koskeneet lahjoitukset olivat vuonna 1710 Tšernyševille annetut 432 tilaa Muolaassa ja Valkjärvellä sekä vuonna 1726 Šuvaloville lahjoitetut 138 tilaa, jotka kaikki olivat Muolaassa.

Lahjoitusmaakäytäntö, Viipurin provinssin sekava lainsäädäntö ja monimutkainen oikeuslaitos olivat pääsyitä Karjalankannaksen taantumiseen 1700-luvulla. Kun Venäjä valloitti vuonna 1808 Suomen uudestaan ja nyt pysyvästi, näkivät valloittajat keisarin myöten eron hyvinvoinnissa valloitetun maan ja nyt Vanhaksi Suomeksi kutsutun alueen välillä. Havainnon sanotaan olleen ainakin osasyy siihen, että Aleksanteri I määräsi 23.12.1811 Vanhan Suomen yhdistettäväksi autonomiseen Suomeen sen senaatin hallittavaksi ja kehitettäväksi. Matti Virolaisen poika Vilppi, kirkonkirjoissa ”Philip Mattsson Wirolain, bonde, Perkjärvi, Saahola” oli tätä valtiollista liitosta tehtäessä 30-vuotias ja luultavasti siis jo tilansa isäntä. Matti oli liitetty vaimoonsa Maria Jöranintytär Kärpäseen vain kolme viikkoa Vanhan Suomen liittämistä aikaisemmin, pariskunta vihittiin 3.12.1811.

Vanhan Suomen ja sen myötä lahjoitusmaitten yhdistämisestä muuhun Suomeen seurasi talonpoikien asemaa koskeva vaikea laillisuusristiriita ja väkivaltaisiksi kehittyneitä levottomuuksia. Suomen lakien takaama talonpoikien vapaus oli hankalasti sovitettavissa moniin lahjoitusmaita koskeviin erilaisiin ukaaseihin. Suomen senaatti joutui tukalaan tilanteeseen, jota ehdotettiin ratkaistavaksi jopa antamalla Suomeen liitetty osa takaisin Venäjälle. Lopulta senaatti esitti vuonna 1863, että valtio ottaisi lainan, jonka avulla talonpojat voisivat lunastaa maansa, mutta esitys raukesi kun monet valtiopäivämiehet katsoivat, että maat tulisi saada korvauksetta. Esitys uusittiin vuonna 1867 ja nyt se tuli hyväksytyksi, tilojen lunastukset alkoivat vuonna 1871 ja prosessi oli viety käytännössä loppuun vuoteen 1890 mennessä. Lunastus koski yli miljoonaa hehtaaria ja niitä viljelevää noin 100 000 ihmistä. Lahjoitusmaitten ostoon käytettiin kaikkiaan 17,3 miljoonaa markkaa, josta Muolaan osalle tuli 2,1 miljoonaa. Yksi suurimpia lunastuksia oli vuonna 1872 palautettu Muolaan Pällilä, jonka mailla asui 5688 ihmistä. Eero Virolaisen isoisä Filip ”Vilppi” Virolainen, joka oli merkitty kirkonkirjoissa talon Perkjärvi no 1 isännäksi, oli Pällilän lunastuksen aikaan 24-vuotias. Vilpin isä Heikki oli kuollut jo kymmenisen vuotta ennen Pällilän lunastusta. Oliko Vilppi se Virolainen, joka lunasti Virolaisten kotitilan – jos tila nyt sitten lahjoitusmaihin kuului? Minkälainen oli tämä seutu, Muolaan pitäjä ja Perkjärven kylä, jossa isäni Eero Virolainen kolmekymmentä vuotta myöhemmin syntyi ja kasvoi mieheksi?

Muolaan monta nimeä

Olen koettanut saada jonkinmoiseen järjestykseen Muolaan nimiä ja niitten ympärillä leijuvaa käsitteitten pilveä. Tutkimukseni tekstissä on rakentunut Nevan niskan saaressa sovittu raja Novgorodin ja Ruotsin välille, ensimmäinen idän ja lännen raja täällä pohjoisessa. Raja on Stolbovassa siirtynyt yli Inkerinmaan, jonne kreikkalaiskatolisia äyrämöisiä on joukoittain paennut. Heidän tilalleen on Äyräpään kihlakuntaan ja kirkkopitäjään, Muolaaseen, tullut savakoita Hämeestä ja Savosta. Talonpoikia ovat pitäneet kovilla katovuodet ja taudit, Ruotsin hallituksen läänityslaitos, sotien väenotot ja niin Novgorodin venäläinen kuin Ruotsin "omat" sotajoukot. Ei ihme, että Muolaan läpi kulkeva valtatie on houkutellut talonpoikia lähtemään. Mutta aina on riittänyt uusia toiveikkaita, jotka ovat tulleet tyhjentyneisiin kyliin niistä lähteneitten tilalle. Myös nämä tulijat ovat olleet jostakin lähteneitä, kaiketi paremman elämän toivossa hekin.

Tutkimukseni Muolaassa eletään nyt 1700-luvun alkupuolta. Suuri Pohjan sota on päättynyt, Ruotsi on menettänyt itäisimmän osansa, Karjalankannaksen, venäläisille. Monivuotinen isonvihan nimellä tunnettu Venäjän miehityskausi on ohi ja Uudenkaupungin torille siirretyssä talossa sovittu rauha voimassa myös nyt Venäjään kuuluvassa Muolaassa. Olisiko aika hengähtää ja pysähtyä miettimään vaikkapa Muolaan ristikivien arvoitusta? Niitten tähän ottamani kuva on kirjasta "Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944".

Lähteeni eivät tiedä kivien kaivertajaa, tarkoitusta tai syntyaikaa mutta monia ehdotuksia niitten ympärillä on. Legendat sitovat kivet Tyrgil-marskiin ja Viipurin linnan syntyyn, sotiin ja Äyräpään vanhaan kirkkoon, jonka paavi nimesi Pyhän Ristin mukaan. Vai olisivatko kivet sittenkin pakanallisia riittiesineitä? Myös sotien sovintojen rajamerkeiksi niitä ehdotetaan samoin jonkun ilkikurisen nakuttelemiksi omatekemiksi. Emme saa koskaan tietää. Toinen kivistä katosi vuoden 1918 sodan aikana, jäljelle jäänyt seuraavassa sodassa.

Zenith ja Muusa kirjoittamisen tilassa

Kymmenen viime vuoden kuluessa ovat tekstini syntyneet muutamissa fyysisissä kirjoittamisen tiloissa. Niille kaikille yhteinen piirre on ikkuna kirjoituspöydän takana, näkymä luontoon ja pako arjesta.

Pako arjesta ja ikkuna näyttävät olevan ehdottomia edellytyksiä myös ja ennen kaikkea kirjoittamiseni sielunmaisemalle. Sielumaisemasta, biografian polun varrelta on matkaani nyt tullut Zenith. Se oli levännyt pöytäni laatikossa kymmeniä vuosia mutta heräsi kuultuaan tämänkertaisen kirjoittamiseni aiheesta. Talismaani, symboli, ystävä, ikoni tai ikkuna toiseen todellisuuteen, metodinen työkalu? Isän kello. Bloggauksessa 1.10.2009 kirjoitin kaksisuuntaisesta ikkunasta. Ehkä kirjoittamisen henkisen tilani metaforinen ikkuna on myös kaksisuuntainen? Ehkä historia katsoo sisään ja käyttää minua työkalunaan? Parempi painaa jarrua ennen kuin valkotakkiset kutsutaan.

Toisin kuin Zenith on Muusa kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Muusa on mukanani paitsi henkisessä myös fyysisessä kirjoittamiseni tilassa. Eikä pelkästään kirjoittamisen peilinä ja tilassa, vaan myös tutkimisen arkistoissa, kirjastoissa, museoissa. Mutta ennen kaikkea voiman lähteenä, Muusan matkassa olen ihmisyyden ytimessä, rakkaudessa.

Arkistot ja painetut lähteet

Keskeinen arkisto Eero Virolaisen elämänkaaren selvittämisessä on entinen Sota-arkisto, joka vuoden 2008 alussa sulautui osaksi Kansallisarkistoa. Siellä säilytetään paitsi Puolustusvoimien, myös Suojeluskuntien asiakirjoja. Niistä voi odottaa löytyvän tietoja isäni varusmies- ja kapitulanttiajasta Viipurissa, hänen vaiheistaan talvi- ja jatkosodassa sekä välirauhan aikana Niinisalossa ja edelleen työstä Jämsän suojeluskunnassa. Arkiston käyttöä helpottaa sen viime vuosina nopeasti kehittyneet verkkotietokannat joitten avulla voi jo ennen arkistossa käyntiä nähdä mitä asiakirjoja kyseessä olevasta tutkimusaiheesta arkistossa on.

Setäni, Eero Virolaisen veljen muistelukset on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon Helsingissä. Niitten tärkein anti tutkimukseni kannalta ovat kuvaukset isästäni ja isoisästäni sekä heidän kotikylästään Perkjärven kylästä. Merkittävä kuva-arkisto on Forssan museossa. Forssan seutu oli toisen maailmansodan jälkeen Muolaan evakkojen sijoitusaluetta. Varmaan juuri siksi Muolaaseura ja monet yksityiset ovat lahjoittaneet juuri Forssan museoon runsaasti valokuvia, yksin Perkjärven kylästä on satoja kuvia. Muolaan kunnan arkisto, samoin kuin Muolaan seurakunnan kirkonkirjat, ovat puolestaan Mikkelin maakunta-arkistossa.

Sanomalehdistä tutkimukseni kannalta keskeisiä ovat Viipurissa ilmestynyt ”Karjala”, jota 1920-luvulla luettiin myös Muolaassa ja ”Jämsän lehti”, jossa oli 1940-luvun alussa varsin runsaasti ilmoituksia ja artikkeleita suojeluskunnan toiminnasta. Hyvä lähde on myös Viipurin kanta-aliupseeriyhdistyksen jäsenlehti ”Viipurin pamaus”, se auttaa muodostamaan kuvaa isäni työstä aliupseerina Kenttätykistörykmentti 2:ssa ennen talvisotaa.

Karjalasta on kirjoitettu valtava määrä niin tutkimuskirjallisuutta kuin muistelmiakin. Tämän työni keskeisiä lähteitä ovat Eero Virolaisen lapsuuden ja nuoruuden kotiseutua Muolaata ja sen historiaa eri näkökulmista kuvaavat kokoomateokset ”Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944” ja ”Muolaan muotokuva” sekä isäni syntymäkylään keskittyvä ”Perkjärvi - Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin”. Varsin mielenkiintoiseksi lähteeksi osoittautui ”Katsel ain minnuu”, Pirkko Raitasalon tutkimus nuorison seurustelukäytänteistä Muolaassa. Samaan tapaan monipuolisesti kuin edellä mainituissa kirjoissa Muolaata, kuvataan ”Viipurin kaupungin historian” viidennessä osassa isäni miehuuden työ- ja kotikaupunkia usealta näkökannalta.

Eero Virolaisen lyhyeksi jäänyttä aikaa Jämsässä taustoitan Seppo Kuusiston ”Jämsän historian” ja Antero Vanhasen toimittaman ”Sotamuistot elävät Jämsän seudulla” avulla. Kumpikin näistä kirjoista vaikenee täysin Jämsässä vuoden 1918 aikana koetusta, laajuudessaan käsittämättömästä terrorista, jota Jukka Rislakki käsittelee tärkeässä kirjassaan ”Kauhun aika”.

Näkymää isäni työhön tykistön kanta-aliupseerina avaavat Mikko Soikkelin toimittama ”Karjalan tykistöä 90 vuotta”, Kauko Tiilin ”Kenttätykistörykmentti 2:sta Karjalan tykistörykmenttiin” ja Jyri Paulaharjun ”Tykistömme kehto Perkjärvi”. Kanta-aliupseerien asemaa vasta itsenäistyneessä Suomessa on tutkinut Juhani Kaarle Turun yliopistoon tekemässään pro gradussa ”Turun varuskunta 1918 – 1925 Uuden sotaväen sopeutuminen osaksi kaupunkiyhteisöä kansalaissodan jälkeen”. Omat proseminaarini Turun yliopiston kulttuurihistoriaan ja Suomen historiaan otsikoilla ”Kapitulantti kaupunkilaisena” ja ”Kouluttautuva kapitulantti” käsittelivät 1920- ja 1930-lukujen kanta-aliupseereja ja toimivat nyt osaltaan tämän tutkimuksen perustana.

Suojeluskunnista on myös kirjoitettu paljon. Keskeisimpiä tutkimuksia ovat N.V. Hersalon ja Hannes Raikkalan ”Suojeluskuntain historia 1-3”, Ali Pylkkäsen ”Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat?”, Kari Selén´n ”Sarkatakkien maa” sekä Selén´n ja Pylkkäsen yhdessä kirjoittama ”Sarkatakkien armeija”.

Lähteistä, varsinkin kirjoista, on runsauden pula. Jaksanko ja maltanko tutustua tarjontaan riittävästi? Osaanko valita juuri ne oikeat, tärkeät ja merkittävät teokset? Lähden yritykseen luottavaisella mielellä, aloitan matkan isäni Eero Virolaisen elämään sadan vuoden takaisesta Muolaasta, Karjalan kannaksen suurimmasta pitäjästä ja sen yhdestä kylästä, Perkjärven kylästä. Mutta ennen matkan alkua vaihdan toviksi toiselle vaihteelle ja käännän katseeni ajassa ja paikassa paljon lähemmäksi, kun seuraavassa bloggauksessa kirjoitan matkakumppaneistani Muusasta ja Zenith´stä.

Saanko valokuvat kertomaan?

Isältäni jääneessä arkistoaineistossa on runsaasti valokuvia. Monet niistä ovat studiokuvia perheestä, myös hänen sotilaan ammattiinsa ja harrastuksiinsa liittyviä kuvia on paljon, puhtaasti yksityisiä amatöörikuvia vähemmän. Miten voin käyttää niitä tutkimuksessani?

Kertomuksen tavoin kuva on ollut ja on yhä vielä vähän käytetty historian lähde. Jaakko Lehtovirta toteaa [Työkalut riviin. Turku 1997 178–180] etteivät historian metodioppaat juurikaan kiinnitä huomiota kuvaan, vaan kuva on niissäkin jäänyt ”lapsipuolen asemaan”. Kuva on lähteenä vieras ja vaikea käyttää vaikkapa tekstiin verrattuna, kuvaan ei ole totuttu. Kuva assosioi helposti mieleen myös manipuloinnin mahdollisuuden, herättää kysymyksen voiko kuvaan luottaa.

Pirkko Siitari huomauttaa [Perhe kuvissa. Dokumentti 1/2002.] että valokuva on erityisen altis konventioille. Perhealbumeitten kuvat esittävät aina onnellisia ihmisiä, kuvissa tehdään hyvin harvoin työtä tai riidellään, itketään tai surraan. Kuvattavat pakottautuvat yleisesti hyväksyttyihin koodeihin, pyrkivät olemaan kuvassa esimerkillisesti ja sovinnaisesti, odotuksien mukaisesti. Kun valokuvaa käytetään lähteenä, kontekstin merkitys korostuu. Pirkko Siitari sanoo asian taitavasti, sen itsestäänselvyys korostuu: ”…on muistettava, etteivät kuvat koskaan synny tyhjiössä, vaan tietyssä ajassa ja paikassa, historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.”

Jouni Keskinen puolestaan katsoo kuvaa tarkasti [Valokuvan käyttö historiantutkimuksessa. www.uta.fi 2009]:

Valokuvalla on kyky säilyttää myös jotain mitä silmä ei kuvan syntyhetkellä havaitse, tai mitä kuvaaja ei ole siihen tarkoittanut. Siinä mielessä valokuva ei ole tekstin tavoin vain tekijän tulkinta kohteestaan, tai muiden kuvien tapaan kohteensa jäljitelmä, vaan se on kohteensa jälki, ”menneisyyden sitaatti” …kuvalla on kyky toimia muistin manipuloijana, ajatusten herättäjänä eli keksinnän välineenä, jonkinlaisena johtolankana.”

Voisiko valokuva toimia eläytymismetodini kehyskertomuksena samaan tapaan kuin tarinakin? Varmaan samasta tapahtumasta kertovat tarina ja valokuva yhdessä olisivat enemmän kuin osiensa summa eläytymismetodini kehyskertomuksena.

Mitä edellä sanotusta on metodisesti omaksuttavissa? Miten voin lukea lähteenä isoäitini Matilda Noron lapsuudenperheen valokuvaa? Kuva on peräisin hänen albumistaan, johon Matilda on kirjoittanut kuvissa olevien henkilöitten nimiä ja tehnyt muita selittäviä merkintöjä. Pieni x-merkki kuvassa keskellä seisovan tytön hameessa kertoo juuri hänen olevan Matilda, tyttö josta sitten tuli isäni äiti. Matilda oli syntynyt Muolaassa 2.1.1881 ja näyttäisi olevan kuvassa suunnilleen kymmenvuotias, kuva ajoittuu siis 1880 ja -90 lukujen taitteeseen.

Perheen valokuvaa sitovat tiukat konventiot: kuvattavat ovat asettautuneet tavan vaatimaan kahden suoran rivin järjestykseen, vanhemmat istuvat ja lapset seisovat. Kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, katsovat totisina tiukasti suoraan kameraan ja jännittävät juhlallista tilannetta. Kanttori-isällä on kellovitjat hyvin näkyvästi esillä ja kädessä kirja tai ehkä nuottivihko luomassa ja painottamassa patriarkaalisuutta. Yksi valokuvan tehtävä on vahvistaa perheen pään statusta. Lapsikatraan ainoa poika, lapsista nuorin ja varmaan hyvin toivottu Viljam on sijoitettu keskeiselle paikalle kuvassa. Seisooko Viljam vai onko hänelle haettu jakkara paitsi täydellisen kuvakomposition myös pojan aseman korostamiseksi?

Entä kuva konteksti, mitä oma tutkijan ymmärrykseni voi edellä sanotun lisäksi tavoittaa kuvan kertomana ajasta, paikasta ja kulttuurista? Huomio kiintyy naisten yhtenäiseen pukeutumiseen ja kampaukseen. Näyttää olevan myös niin, että lapsille sallittiin vaaleammat asut kuin aikuisille. Anna-äidin takana seisova tyttö saattaa olla takarivin sisaruksista nuorin, on siirtymässä aikuisuuteen ja siksi pukeutunut siirtymäväreihin, lapsen vaaleaan ja aikuisen tummaan. Tulkitsen äidin ja tytärten tiukkojen kampausten ja korostuneen kurinalaisten pukujen kertovan perheessä vallinneesta järjestyksen arvostuksesta. Samaa tietysti viestii kuvan kompositiokin, joka kuitenkin on luultavasti enemmän kuvaajan kuin kuvattavien luoma. Isoäitini näyttää tämän kuvan perusteella olleen lähtöisin järjestyksen ja kunnioittamisen oloista, sen on täytynyt näkyä ja vaikuttaa myös hänen ja Mikko Virolaisen tulevassa perheessä, sen lapsissa isäni mukaan lukien.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Norojen perhekuvassa on, ettei perheen äidin Anna Noron vasemmassa kädessä näy vihkisormusta, albumin myöhemmissä studiokuvissa se kyllä on. Olisiko tämä yksityiskohta esimerkki Jouni Keskisen edellä esiin nostamasta ilmiöstä, pieni ”menneisyyden sitaatti”, joka on jäänyt vahingossa kuvaan kertomaan jotakin jota ei ole siihen varsinaisesti tarkoitettu? Onko liikaa päätellä, että Anna ei pitänyt sormusta arkioloissa ja oli unohtanut panna sen sormeensa kuvaukseen pukeutuessaan?

Sama konventioihin kiinnittyminen, joka on voimakkaasti mukana Norojen perhekuvassa, näkyy myös Matildan ja Mikon parikuvassa. Kuva on luultavasti hääkuva, jota Matilda ja Mikko ovat lähteneet kotipitäjästään Muolaasta otattamaan aina Viipurissa asti. Kumpikin kuvattava on pukeutunut juhlapukuun, mutta hymy ei mahdu sallittuun koodiin. Katseet eivät nyt suuntaudu kameraan mutta eivät myöskään toiseen kuvattavaan, uuteen puolisoon. Kertooko tämä ohikatsominen jotain puolisoitten keskinäisestä suhteesta vai onko kyseessä pelkästään kuvaajan tahto? Nykyisten hääkuvien konventioon kuuluva ilo ja irrottelu, erikoiset asennot ja kuvauspaikat ovat kaukana, kokonaan toisen ajan ja paikan kontekstissa ja kulttuurissa.

Suvun tarinat lähteinä

Isäni elämästä kertovaan lähteistöön sisältyy runsaasti tarinallista aineistoa. Mielestäni parhaita osaa siitä ovat pienet kertomukset sukulaisten muisteluksissa ja haastatteluissa mutta myös säilyneissä kirjeissä ja eräissä isän omissa kirjoituksissa on narratiiveja. Jopa painettuun lähdeaineistooni sisältyy kertomuksellista materiaalia paitsi isäni elinympäristöistä myös hänestä itsestään. Kutakuinkin kaikki nämä kertomukset on sidottu aikaan ja paikkaan ja monet niistä avaavat tutkittavan luonnetta erinomaisella tavalla. Miten voisin käyttää näitä kertomuksia tutkimuksessani?

Aion kokeilla oman narratologisen metodin luomista ja käyttämistä. Itselleni hymyillen myönnän, että yritys perustuu täydellisen tietämättömyyden antamaan varmuuden, on lapsekas ja naiivi mutta oikeastaan juuri siksi haluan kokeilla. Voihan lapsellisuuden ja naiiviuden nähdä myös rohkeutena, voihan? Ymmärrän myös, että jos metodini on mielekäs ja toimiva, on se jo ajat sitten luotu ja käyttöön otettu.

Annan metodini nimeksi eläytyminen, ymmärrän sillä tutkijan yritystä asettautua mielessään tutkittavan asemaan ja tilanteeseen. Pyrkimyksenä on hahmottaa miten tutkittava jonkin tilanteen, tapahtuman tai asian koki. Tutkija yrittää mielikuvituksessaan tavoittaa tutkittavan näkemää, kuulemaa, haistamaa ja sen kautta sitä mitä tämä on tuntenut ja mitä ymmärtänyt.

Yritän paitsi asettautua isäni asemaan myös kulkea hänen rinnallaan, saman ikäisenä, samassa kontekstissa elävänä, tuttavana ja ystävänä. Ehkä voin mielessäni keskustella hänen kanssaan niin kuin ystävät keskustelevat, luottamuksellisesti ja asioita perusteellisesti pohtien ja sitten kirjoittaa tuon keskustelun dialogina osaksi tutkimusta? Tässä metodini lähestyy draamaa ja sen keinoja.

Yhtenä mielikuvitukseni apukeinona pyrkiessäni isäni asemaan tai hänen vierelleen kulkemaan lainaan sosiologian aineistonkeruumenetelmää, jonka senkin nimi on eläytymismenetelmä. Jari Eskola kuvaa menetelmän ydintä näin [Ikkunoita tutkimusmetodeihin I, 2007, 71]:

…pienten esseiden ja lyhyehköjen tarinoiden kirjoittamista tutkijan antamien ohjeiden mukaan. Vastaajille annetaan kehyskertomukseksi kutsuttu orientaatio, jonka antamien mielikuvien mukaan heidän tulee kirjoittaa pieni tarina. Näissä tarinoissa kirjoittaja mielikuvituksensa avulla joko vie kehyskertomuksessa esitetyn tilanteen eteenpäin tai sitten kuvaa, mitä on täytynyt tai voinut tapahtua ennen kehyskertomuksessa esitettyä tilannetta.

Sovellan menetelmää niin että otan kehyskertomukseksi jonkin todellisen tapahtuman isäni elämästä ja asettaudun itse vastaajan asemaan kirjoittamaan mitä on tapahtunut ennen tai jälkeen tuon tapahtuman. Tai oikeammin; mitä olisi voinut tapahtua.

Samaistuminen, isän asemaan asettautuminen tuntuu hiukan pelottavalta. Entä jos liun liian syvälle isäni nahkoihin ja huumemaailman kielellä ”jään matkalle” tai näyttämötaiteen kielikuvana minulle ”jää rooli päälle”. Vesa Matti Loiri kertoi TV 2:n Mansikkapaikka-ohjelmassa 17.9.2009 Mikko Kuustoselle kuinka hänelle kävi näytelmän ”Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet” nimiroolissa:

…tää oli semmonen rooli, että tää vähä meinas jäädä päälle, nää tuntemukset … eee… ei varmasti sillai enää kävis … se on asia, jota pitää välttää mutta miten saattaa käydä. Joku semmonen syvältä kouraseva rooli jää vähän niinku päälle, et se anarkia, joka tällä Kauppalalla synty ja se … niitten tilanteitten kautta … se jää helposti soimaan … saattaa läheiset joutua vähän kärsimään … mut et se oli rooli, joka oli mulle erittäin tärkeä.

Loirin kertoma tukee pelkoani eläytymisen riskeistä mutta samalla valaa myös uskoa metodini toimivuuteen. Tutkittavan asemaan asettautuminen, häneen samaistuminen on varmaan vaikeaa mutta onnistuessaan tärkeä ja hyvä keino tavoittaa hänen ajattelunsa ja tuntemuksensa, isäni persoona. Aion yrittää.

Uskon eläytymismetodin antamien tulosten lisäksi saavani tarinoista myös suoraan tietoa isästäni ja hänen persoonastaan. Narraatiot, erityisesti suullisessa muodossa säilyneet, vaativat kyllä kriittistä tarkastelua sisältönsä suhteen, niitten kertomat tapahtumat ovat saattaneet muokkautua alkuperäisestä paljonkin, mutta lähtökohtaisesti uskon niitten silti säilyttäneen kertomansa tapahtuman ytimen, sen luonteen ja siten myös tiedon jyväsiä isästäni ihmisenä.

Mahdoton tehtävä?

Olen alkanut vähitellen ymmärtää kuinka suurta työtä olen aloittamassa. Oikotietä isäni persoonan tavoittamiseen ei kuitenkaan ole, ja onhan minulla aikaa, -toivottavasti. Tunnustan kyllä miettiväni onko edessäni mahdoton tehtävä. Hyvin vaikea ja vaativa se ainakin on, selviänkö siitä? Epäonnistumisen varalta lohtunani on Janin näkemys; toisinaan ajatusprosessi on tärkeämpi kuin sen lopputulos. On myös niin, että matkalla oleminen on usein itse asiassa mielenkiintoisempaa kuin perille tuleminen, ja edelleen: Harva pikkupoika jää istumaan valmiiksi rakentamaansa majaan.

Ari Uino luettelee kirjoituksessaan ”Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia” henkilöhistorioitsijan käytettävissä olevia keinoja tutkittavan ihmisen persoonallisuuden selvittämiseksi, mutta päätyy sitten mielestäni koko lailla lohduttamaan johtopäätökseen [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 75–77]:

Biografin luomaan kuvaan ihmisen persoonallisuudesta vaikuttaa luonnollisesti se, millä tavoin hän tulkitsee lähteitään. Kaksi eri tutkijaa omista lähtökohdistaan ja ihmiskäsityksestään käsin tuskin päätyy samaan lopputulokseen, vaikka heillä on samat lähteet käytettävissään.

Aivan täyteen toivottomuuteen ei Uino tutkijapoloja sentään jätä, pitkän työtunnelin päässä kajastaa lupaus valosta:

Ihmisen monisäikeinen persoonallisuus alkaa saada muotoa vasta, kun riittävästi tunnemme tämän ulkoisia vaiheita, toiminta- ja käyttäytymismuotoja, kannanottoja ja reaktioita tietyissä tilanteissa. Vähä vähältä tutkimusprosessin aikana luonteenpiirteet ikään kuin kuoriutuvat kerros kerrokselta esiin ulkoisen tapahtumisen ja tekemisen alta.

On vielä hyväksyttävä se tosiasia, että parhaimmassakin tapauksessa voin tutkimuksellani saavuttaa vain yhden mahdollisen monista mahdollista ”totuuksista”. Maarit Leskelä-Kärki muotoilee asian näin [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 235–238]:

…emme ikinä voi tavoittaa mennyttä niin kuin menneisyyden ihmiset sen todella kokivat … jokainen teksti ja tarina on aina tulkinta. … jokainen elämäkerturi (kuten yhtä lailla historioitsija) on kontekstiinsa sidottu – hän luo tulkintansa monien mahdollisuuksien joukosta tietyn sukupuolen, rodun, luokan ja iän edustajana, tiettyjen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden näkökulmasta. Ideat ja tulkinnat eivät siten ole uniikkeja vaan sosiaalisesti tuotettuja, joskin yksilöllisesti tietystä positiosta ilmaistuja. Elämäkerrat tulisikin nähdä yhtenä mahdollisena versiona siitä, mitä tapahtui ja mitä tapahtunut merkitsi.

Leskelä-Kärki jatkaa, nostaen ainakin varoittavasti jollei peräti syyttävästi sormeaan absoluuttiseen totuuteen pyrkiville tutkijoille, mutta tekee sitten mielestäni oivallisen ehdotuksen tutkimusten läpinäkyvyyden lisäämiseksi:

… historiantutkijat ovatkin pyrkineet luomaan selkeitä tulkintoja ja ”totuuksia”, jolloin ihmisen elämään väistämättä kuuluvat ristiriitaisuudet ja monet mahdolliset, mutta toteutumatta jääneet tapahtumat jäävät piiloon. Historiantutkijoiden pitäisi kenties opetella tutkimusprosessinsa esiin kirjoittamista, jolloin nämä avoimiksi ja ratkaisemattomiksi jäävät seikat tulisivat näkyville. Silloin myös historiantutkimukseen kuuluva (eettinen) pyrkimys totuuden etsimiseen näyttäytyisi oikeutetumpana eikä yksioikoisena tarinan esittämisenä.

Leskelä-Kärjen kehotus tutkimusprosessin esiin kirjoittamiseen oli se sysäys, joka sai minut ryhtymään tämän blogin pitämiseen. Haluan harjoitella historiantutkimukseen kuuluvan hapuilun kuvaamista saadakseni rohkeutta sen kirjoittamiseen myös itse tutkimustekstiin. Ehkä tämä blogi on myös työkalu, joka auttaa minua pääsemään perille, saamaan majan valmiiksi mielenkiintoisen ja tärkeän prosessin päätteeksi.

Olen nyt määritellyt tutkimustehtävän, asettanut tutkimukseni pääkysymyksen ja pohtinut työni teoreettista maisemaa. Seuraavissa bloggauksissa ryhdyn tarkastelemaan käytettävissäni olevia lähteitä ja niitten metodisia avaimia.