Yhteisönsä yksilö

Historiantutkijat ovat pitkään olleet yhtä mieltä siitä, ettei yksilöä voi tutkimuksessa irrottaa ympäristöstään. Pentti Renvall kirjoitti jo 1960-luvulla [Nykyajan historiantutkimus, Porvoo 1965, 249.] että ... teko on aina teko jossakin ympäristössä, jossakin tilanteessa, ja vasta tämän tilanteen tuntien tiedämme, mitä tuo teko on. Timo Soikkanen sanoo asian näin [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 86]:

Onhan selvää, että yksilöä ja hänen toimintaansa voidaan ymmärtää vain yhteisön osana ja sen luomaa taustaa vasten. Ympäristöstään irrotettu toiminta tai teko jää vaille mielekästä motivaatiota ja näkyviä seurauksia.

Henkilöhistorian tutkimuksesta käyty keskustelu on 1980-luvulta alkaen laajentunut koskemaan myös tavallisista ihmisistä kirjoitettua, kun julkisuuden henkilöistä tehdyt biografiat ovat saaneet rinnalleen rivikansalaisista kirjoitettua tutkimusta. Debatin keskiössä on ollut tutkittavan yksilön ja ympäröivän yhteiskunnan suhde, tarkemmin tämän suhteen painopiste ja suunta. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa [Kerrotuksi tulemisen kaipuu. 2009.]:

… emme enää ajattele, että yksilöstä kirjoittaessamme kerromme yhden ihmisen elämän, vaan pikemminkin kertomalla tämän yhden ihmisen elämän voimme luoda kokonaan uuden ikkunan menneisyyteen, tutkimme useita historiallisia prosesseja, käsityksiä, arvoja ja tapahtumia yhden ihmisen kautta.

Vesa Saarikoski on ratkaissut painopisteen ongelman, sen paljonko tulisi kirjoitta itse yksilöstä ja paljonko ympäröivästä yhteisöstä, Aarne Sihvo-tutkimuksessaan tähän tapaan [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 207]:

…selvitän Sihvon elämää siten, että muuntelen tarpeen mukaan valaistun ympäristön laajuutta. Voisi puhua zoomauksesta, jossa ensisijainen kohde (Sihvo) pyritään koko ajan pitämään terävänä ja ympäristön rajaus sellaisena, että se selittää kohteen kulloisenkin ”asennon” ja ”ilmeen”… Tämä liukuva rajaus on samalla tutkimusmetodini ydin ja käytännöllinen vastaus elämäkertatutkimuksen ikuisuuskysymykseen yksilön ja ympäristön suhteesta.

Omassa tutkimuksessani on tarkoitukseni edetä pääluvuittain kronologisesti isäni elämän eri vaiheitten mukaan. Kunkin pääluvun ensimmäisessä alaluvussa pyrin kuvaamaan sitä aikaa ja paikka, jossa isäni tuolloin eli ja toisessa alaluvussa kertomaan isästäni tuona aikana. Uskon edellä lainaamieni tutkijoitten tavoin, ettei yksilöä ole mahdollista ymmärtää kontekstistaan irrallisena mutta Saarikosken tavoin pyrin pitämään yksilön koko ajan kertomisen keskiössä.

Haluan myös kysyä voisiko Maarit Leskelä-Kärjen metaforasta, avautuvasta ikkunasta katsoa toiseen suuntaan? Tavoitteenani on, että yksilön sijaan yleinen, ajalle ja paikalle yhteinen, avaa tutkimuksessani ikkunoita, on keino, jonka avulla pääsee yksilön ymmärtämiseen.