Vastaus ja uusi kysymys

Isäni elämäkerta on nyt edennyt talvisodan alkuun. Vanhempieni yhteinen elämä Viipurissa päättyy, isäni lähtee sotaan ja äitini lotaksi sotasairaalaan. Tämän blogitekstin kuva on tuolta ajalta. 

Olen saanut vastauksia kysymykseeni siitä millainen ihminen Eero Virolainen oli, mielestäni melko uskottavia vastauksia. Jäljellä oleva isäni elämä, sotien aika, saattaa täsmentää tai muokata vielä vastauksia mutta ei keskeisiltä osin. Sota oli poikkeusaikaa, ei normaalia elämää.

Tutkimustyöni nyt alkavassa kolmannessa osassa kirjoitan isästäni ja äidistäni talvisodassa, välirauhan aikana ja jatkosodassa. Minulla on myös uusi kysymys varsinaisen tutkimuskysymykseni rinnalle. Olivatko vanhempani viipurilaisia? Ilman muuta he olivat sitä käytännön elämässä, arjen realismissa. He elivät melkein koko viidentoista vuoden pituisen yhteisen elämänsä tuossa Karjalan kauniissa ja kansainvälisessä kaupungissa, mutta olivatko he viipurilaisia sielussaan? Mielenkiintoinen ja mahdoton kysymys vastattavaksi.  

Minulla on myös toinen uusi kysymys tai oikeastaan tutkimusaihe. Äitini jäi leskeksi jatkosodan lopulla 34-vuotiaana ja eli hyvin vanhaksi. Miksi hän ei avioitunut uudestaan? Ajattelen jatkaa kirjoittamista isäni elämäkerran jälkeen äitini leskeyden ajasta jos oma elinaikani antaa mahdollisuuden. Ehkä se antaa, tapasin kesällä yli 90-vuotiaan sotaveteraanin, isäni jatkosodan ajan asetoverin ja hänen yhtä iäkkään vaimonsa. Kaksi huikeaa ihmistä, jotka saivat minut muuttamaan elinajan tavoitettani. On näköjään täysin mahdollista elää sisältörikasta ja merkityksellistä elämää myös hyvin paljon korkeammassa iässä kuin mihin me suomalaiset keskimäärin yllämme. Aion yrittää. Minulla on uudessa kysymyksessäni siihen hyvä syy.

Erinomainen lähteistölöytö

Sain sattumalta kuulla Kansallisarkistossa säilytettävän siirtoväen korvaushakemuksia ja niistä annettuja päätöksiä. Teimme Muusan kanssa toivioretken Helsinkiin ja koimme suuren positiivisen yllätyksen. Löysimme tiedot Muusan isoisän talosta, joka tuhoutui talvisodassa ja perheeltä Karjalaan jääneestä irtaimistosta sekä vihdoin varmuuden siitä, että perhe oli jatkosodan aikana palannut Karjalaan ja rakentanut sinne uuden kodin. Tämän uuden asunnon tarkat tiedot löytyivät myös, samoin tiedot irtaimistosta, joka oli jouduttu jättämään toisen kerran evakkoon lähdettäessä.

Omien vanhempieni kiinteän ja irtaimen omaisuuden tiedot olivat ehkä vielä täydellisemmät. Korvauslautakunta oli vaatinut heiltä varsin yksityiskohtaisia lisäselvityksiä. Hakemuksista löytyi myös uusia tietoja isäni sukulaisista ja varma tieto äitini työpaikan sijainnista.

Kansallisarkisto laajentaa maakunta-arkistoissa ja tietyin rajoituksin myös kotikoneilla luettavissa olevaa digitaaliarkistoaan vauhdilla. Omaa tutkimustani on helpottanut aivan hiljattain digiarkistoon ilmaantunut Viipurin läänin henkikirjoittajan aineisto 1920- ja 1930-luvuilta. 

Kuvassa on osa korvaushakemuksen liitteenä olleesta

isäni Viipuriin jääneitten kirjojen luettelosta.

”Kaverikuvan” varhainen esiaste?

Luokkakuva Vahvialan pitäjän Sipilän kylän kansakoulusta keväältä 1921. Pitkälettinen tyttö toisen rivin keskivaiheilla on äitini, tuolloin 11-vuotias Helena Sipiläinen. Opettaja Hanna Heimonen oli aloittanut toimessaan jo koulun rakentamisvuonna 1900, hän jatkoi työssään yhtäjaksoisesti talvisotaan saakka ja tuli vielä takaisin opettajaksi Sipilään jatkosodan aikana vuosiksi 1942 – 1944.

Ainakin eturivin lapset ovat kuvassa paljain jaloin, luokkaan ei ole saanut tulla kengät jalassa. Kuvassa kolme lasta pitää kättään edessä olevan olkapäällä, yksi käsistä on äitini olalla. Voisiko kyseessä olla ystävyyden osoittaminen, nykyisin muodissa olevien ”kaverikuvien” varhainen esiaste?

Vuosi 1918 Juholan mökin näkökulmasta

Isäni elämäkerta on nyt edennyt vaiheeseen, jossa hänen elämäänsä on tulossa nuori nainen, tuleva äitini.

Helena Sipiläinen eli lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Viipurin maalaiskunnassa. Perheen kotikylässä ei ollut taisteluja vuonna 1918, mutta sodan vaikutukset kyllä tuntuivat. Mökkiläisperheen elämisen keinot vähenivät, isoisäni hakeutui punakaartiin ja sai tehtäväkseen vartioida kivääri olallaan Nurmin rautatiesiltaa 15 markan päiväpalkalla.

Sota päättyi neljä viikkoa myöhemmin ja palkka jäi saamatta. Kun Juhana haettiin vangiksi kotimökistään, parahti lasten kanssa sinne jäävä isoäitini Hilda: ”Mitä myö syyvää!” Juhana vietiin vankileirille Viipuriin, josta Hilda kävi häntä etsimässä mutta ilman tulosta. Niin isoäitini käveli tuon runsaan parinkymmenen kilometrin matkan takaisin vielä samana päivänä, syömättä esiliinansa taskussa ollutta Juhanalle aiottua kananmunaa, lapset tarvitsivat kaiken liikenevän ruoan.

Viiden vankilaviikon jälkeen Juhana vapautettiin kotikylänsä suojeluskunnan valvontaan ja vastuulle. Nälkiintynyt mies meni kylään palatessaan sen ensimmäiseen taloon, veljensä mökkiin ja sai syödäkseen. Onneksi veljen vaimo osasi varoittaa häntä syömästä kerralla liikaa.

Syksyllä Juhana kutsuttiin oikeuden eteen Viipuriin, mukaan piti ottaa kolmen päivän muona. Oikeus tuomitsi Juhanan kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen avunannosta valtiopetokseen, tuomio oli ehdollinen kolmen vuoden koetusajalla. Vuotta myöhemmin syksyllä 1919 Juhana kuoli Viipurin sairaalassa keuhkokuumeeseen, ”tuon ajan tautiin” niin kuin hänen vanhin tyttärensä minulle kertoi.

Kävimme Muusan kanssa lukemassa Juhanan kuulustelun ja tuomion papereita Kansallisarkistossa. Siellä ja sen papereitten kautta minulle avautui aivan uusi ikkuna vuoden 1918 sodan jälkiselvittelyihin. Vankina olleitten, kuulusteltujen ja tuomittujen valtava määrä konkretisoitui loputtomassa määrässä valmiiksi painettuja lomakkeita. Niihin oli käsin kirjoitettu vain nimet, tuomioitten pituudet ja jotkin muut harvat tiedot. Yksi tuomituista oli Muusan isoisä, myös hänen tuomionsa oli samanlaisella lomakkeella, johon tuomion ehdolliseksi muuttaminen oli valmiiksi painettu.  

Kuvassa osa Valtiorikosoikeuden 67 osaston päätöstä 1.10.1918 Kansallisarkiston kokoelmista. Kuva suurenee klikkaamalla.

Viipurin sotilaat

Viipurissa on ollut sotilaita aina. Myös itsenäisen Suomen joukot asettuivat sen kasarmeihin heti vuoden 1918 sodan jälkeen. 1930-luvulla kaupungin 75 000 asukkaasta suunnilleen tuhat sai palkkansa armeijalta, varusmiehet mukaan luettuna oli kaupungissa sotilaita kymmenisen tuhatta, yli kymmenen prosenttia alueen ihmisistä. Varusmiehet saivat harvoin kotilomia mutta iltalomia kolmasti viikossa. Niinä iltoina sotilaat todella näkyivät kaupungilla, kun satoja varusmiehiä kokoontui Torkkelinpuistoon ja muualle keskustaan. Asevelvollisten lisäksi myös kantahenkilökunta käytti sotilaspukua vapaa-aikanaan.

Varusmiehiin luotiin koulutuksessa tietoisesti aselajiylpeyttä, se johti nahisteluun kun Neitsytniemen ”tykkijullit” ja Papulan ”puskajussit” kohtasivat iltalomailtoina kaupungilla. Suunsoitto ja pienet nyrkkitappelut kumuloituivat vuoden 1929 toukokuisena iltana ilmeisen valmisteltuun yhteenottoon. Tykkimiehet ja kaartilaiset ottivat todella isoilla joukoilla mittaa toisistaan, siviilit pakenivat porttikäytäviin ja sivukaduille. Paikalle sattui onneksi Kaartin kapteeni jolla oli hyvin kuuluva ääni. Hän komensi kaartilaiset suljetuksi osastoksi ja marssitti heidät Papulan kasarmeille. Yhteenottoa seuranneet pitkät poistumiskiellot hillitsivät kahakointia ainakin yhden ikäluokan ajan.

Viipurin sotilaat tarjosivat kaupungin siviileille myös juhlavaa katsottavaa ja kuultavaa. Torkkelinpuisto oli iltalomailtojen lisäksi aina puolilta päivin sotilaallisessa keskiössä. Paraatikentältä lähtenyt sotilasvartiosto kiersi puiston ympäröiviä katuja torvisoittokunnan johtamana Kauppatorille, torin alareunaa edelleen Pohjoisvallille ja Päävartion eteen. Juhlallinen vartion vaihto tapahtui Torkkeli Knuutinpojan ja kaupunkilaisten katseitten alle. Viipurilainen katuyleisö katseli marssia ja vaihtoseremoniaa arvioiden kokenein silmin eri yksiköitten askelta, tahtia, ryhtiä ja ojennuksia.

Suuria vuosittain toistuvia sotilasjuhlia olivat toukokuun 16. päivän ja itsenäisyyspäivän paraatit. Ne vetivät kadunvarret ja koulukentän ympäristön täyteen katsojia sekä kaupungista että ympäröivältä maaseudulta. Uuden vuoden juhlintaan Viipurin varuskunta osallistui järjestämällä linnan valleilta komean ilotulituksen johon Neitsytniemen tykit vastasivat.

Viipuri ja sen sotilaat tulivat hyvin toimeen keskenään. Varuskunnan johto ja kaupungin viranomaiset ottivat toisensa huomioon ja tekivät yhteistyötä. Kaupungilla ja varsinkin varuskunnalla oli omat kasvukipunsa, mutta siviilien ja sotilaitten elo vierekkäin sujui ja oli erinomaisen vaivatonta. Ehkä lähellä ollut valtakunnan raja teki huolen isänmaan turvaamisesta konkreettisemmaksi kuin muualla Suomessa ja yhdisti sotilaita ja siviilejä. Sotilaat olivat osa Viipuria ja viipurilaisuutta.

Kuva vartion vaihdosta Viipurissa vuonna 1927 on kirjasta Suomen puolustusvoimat ennen ja nyt, 2. painos 2003.

Viipurin siltoja ja siltoja Viipuriin

Suomalaisessa Viipurissa oli yksitoista siltaa, kaksi niistä oli käännettäviä, rautatiesilta ja Linnansilta. Linnansilta avattiin kesäaikana kerran tunnissa, jotta laivat Eteläsataman puolelta pääsivät Pohjoissatamaan ja Saimaan kanavan suuntaan. Silta oli Viipuriin liikenteen pahin pullonkaula ja onnettomuuksien paikka, kun kaikki kulkijat yrittivät ehtiä sen yli ennen sillan seuraavaa avaamista. Rautatiesilta avattiin harvemmin, junaliikenteen aikataulujen tahdittamana. Mielenkiintoisin Viipurin silloista oli Pennisilta. Tämä jalankulkusilta asetettiin paikoilleen linnan itäpuolelle Hiekan kaupunginosan ja Linnoituksen kaupunginosan väliin myöhään syksyllä, kun laivaliikenne talven tullessa loppui ja purettiin taas keväällä odottamaan seuraavaa syksyä varastossa.

Metaforisia mutta samalla fyysisiä, yhä olemassa olevia siltoja suomalaisesta Viipurista nykyiseen on rakennusten lisäksi monin kerroin enemmän kuin yksitoista. Eräs hauskimmista ja viihdyttävimmistä on mahdollisuus kulkea Patterinmäeltä pitkin puistoja kaupungin halki aina kauppatorille saakka. Matkan varrella Torkkelinpuistossa ovat Mäntysen hirvipatsas ja Yrjö Liipolan ”Metsänpoika” niin kuin Suomen aikana, vaikka Georges Winterin ”Imatran neito” ei enää seiso suihkulähteensä keskellä puiston kauppatorin puoleisessa päässä. Pyöreän tornin kylkeä kiertänyt puinen kahvila, ”Toripässi” on Imatran neidon tavoin kadonnut, mutta Toripässin lattiapohja on yhä olemassa ja nähtävissä siltana menneen ja nykyisen välillä. Samoin kauppatorin pinnassa torikauppiaita ruutuihinsa ohjanneet merkkikivet, yksi kivistä on liitekuvassa.

Suomen ajan kosmopoliittisen Viipurin sosiaaliset ja iloiset asukkaat elivät kauniissa kaupungissa, josta vieläkin kaartuu monia siltoja nykyisyyteen. Alan yhä enemmän pitää suomalaisesta Viipurista, tuntea absurdilla tavalla kaihoa sinne, ikävöidä mennyttä jota en ole koskaan kokenut. Oudoksun ja hiukan kavahdan tätä kiehtovaa reaktiotani.

Kosmopoliittinen Viipuri

Suomalainen Viipuri elää yhteisen kansallisen muistimme suuressa kertomuksessa kosmopoliittisena, monikielisenä ja monikulttuurisena kaupunkina, paljolti entisten viipurilaisten kirjoittamien muistelmien ansiosta. Olen viime kuukausina lukenut näitä muistelmia hiukan epäillen, asenteella ”aika varmaan kultaa myös viipurilaisten muistot”. Lähtökohtanani on ollut että monikulttuurinen Viipuri, jos sitä nyt sitten on ollut, on ollut totta keskikaupungilla, Linnoituksen kaupunginosassa mutta tuskin esikaupunkien alueella.

Vaan sitten luin Viipurin arkistossa kaupungin henkikirjoja vuodelta 1936. Löysin vanhempieni nimet Saunalahden kaupunginosasta niin kuin olin osannut odottaa. Mutta löysin myös esikaupungin kosmopoliittisuuden. Arkistoja ei voi epäillä ajan kultaamiksi, ei tällaisissa asioissa.

Eero ja Helena asuivat Saunalahdessa osoitteensa Tellervonkatu 4, talossa jonka kymmenestä asukkaasta yksi oli kreikkalaiskatolinen. Aivan lähellä, Saunalahdentiellä, oli kiinteistö, jonka omisti Viipurin Saksalaisen seurakunta, ehkä siinä on ollut seurakunnan kokoontumistila. Saunalahdessa asuivat myös Saksan alamaiset Osvald, Maria ja Herbert Eichorn, tulevan vaimoni sukulaisia isän puolelta. Rokkalan lasitehdas Johanneksessa oli aikanaan vetänyt suvun lasinpuhaltajamestareita Suomeen. Saunalahdessa asui myös kreikkalaiskatolinen leskirouva Pelagea Turtia neljän lapsensa kanssa. Heistä Pietarissa syntynyt, tuolloin vasta 17-vuotias Dagmar vihittiin viisi vuotta myöhemmin vuonna 1941 avioliittoon enoni Paulin kanssa.

Viipurissa niin kuin muissa Suomen kaupungeissa esikaupunkialueet erosivat keskikaupungista monessa suhteessa, myös mentaalisen ilmapiirin osalta. Viipurin esikaupungeissa on kuitenkin ollut sama kosmopoliittinen ja monikulttuurinen henkinen pohjavire kuin keskustan vanhoissa kaupunginosissa. Olen alkanut pitää totena sitä kuvaa, joka Viipurista syntyy sen entisten asukkaitten muisteluista. Kyse ei sittenkään ole ajan kulumisen myötä syntyneestä illuusiosta, Viipuri on todella ollut 1920–1930-luvuilla hengeltään muita Suomen kaupunkeja kansainvälisempi, suvaitsevainen, avarakatseinen ja iloinen paikka asua.

Entä nyt?

Kyllä, Viipurissa on yhä kosmopoliittinen piirteensä. Tämän blokkauksen liitekuva on otettu Viipurin kauppatorin laidalla. Kiinalaistaustaisia vaatekauppiaita ei torilla enää ole niin kuin vielä muutama vuosi sitten. Heistä osa on siirtynyt Talikkalan torille, osa kadonnut tietymättömiin. Kuvassa olevista rouvista lyhyempi on vuosia sitten muuttanut Ukrainasta Viipuriin, oppinut Viipurin torin käytännön koulussa uusia kieliä aivan niin kuin viipurilaisrouvat jo Suomen ajalla oppivat. Pitempi rouva on syntynyt Suomessa, hänen isänsä Viipurin naapuripitäjässä, isän isoisä Saksin maalla ja isän isoäiti Ruotsissa. Myös rouvan äidin sukujuuret juontavat Ruotsiin, von Risingien aateliseen sukuun, niin kuin rouva herkästi muistaa muistuttaa. Kuvan pienemmät lapset ovat ainoita aitoja alkuperäisiä viipurilaisia, kosmopoliittisessa Viipurissa syntyneitä.