Vastaus ja uusi kysymys

Isäni elämäkerta on nyt edennyt talvisodan alkuun. Vanhempieni yhteinen elämä Viipurissa päättyy, isäni lähtee sotaan ja äitini lotaksi sotasairaalaan. Tämän blogitekstin kuva on tuolta ajalta. 

Olen saanut vastauksia kysymykseeni siitä millainen ihminen Eero Virolainen oli, mielestäni melko uskottavia vastauksia. Jäljellä oleva isäni elämä, sotien aika, saattaa täsmentää tai muokata vielä vastauksia mutta ei keskeisiltä osin. Sota oli poikkeusaikaa, ei normaalia elämää.

Tutkimustyöni nyt alkavassa kolmannessa osassa kirjoitan isästäni ja äidistäni talvisodassa, välirauhan aikana ja jatkosodassa. Minulla on myös uusi kysymys varsinaisen tutkimuskysymykseni rinnalle. Olivatko vanhempani viipurilaisia? Ilman muuta he olivat sitä käytännön elämässä, arjen realismissa. He elivät melkein koko viidentoista vuoden pituisen yhteisen elämänsä tuossa Karjalan kauniissa ja kansainvälisessä kaupungissa, mutta olivatko he viipurilaisia sielussaan? Mielenkiintoinen ja mahdoton kysymys vastattavaksi.  

Minulla on myös toinen uusi kysymys tai oikeastaan tutkimusaihe. Äitini jäi leskeksi jatkosodan lopulla 34-vuotiaana ja eli hyvin vanhaksi. Miksi hän ei avioitunut uudestaan? Ajattelen jatkaa kirjoittamista isäni elämäkerran jälkeen äitini leskeyden ajasta jos oma elinaikani antaa mahdollisuuden. Ehkä se antaa, tapasin kesällä yli 90-vuotiaan sotaveteraanin, isäni jatkosodan ajan asetoverin ja hänen yhtä iäkkään vaimonsa. Kaksi huikeaa ihmistä, jotka saivat minut muuttamaan elinajan tavoitettani. On näköjään täysin mahdollista elää sisältörikasta ja merkityksellistä elämää myös hyvin paljon korkeammassa iässä kuin mihin me suomalaiset keskimäärin yllämme. Aion yrittää. Minulla on uudessa kysymyksessäni siihen hyvä syy.