Mahdoton tehtävä?

Olen alkanut vähitellen ymmärtää kuinka suurta työtä olen aloittamassa. Oikotietä isäni persoonan tavoittamiseen ei kuitenkaan ole, ja onhan minulla aikaa, -toivottavasti. Tunnustan kyllä miettiväni onko edessäni mahdoton tehtävä. Hyvin vaikea ja vaativa se ainakin on, selviänkö siitä? Epäonnistumisen varalta lohtunani on Janin näkemys; toisinaan ajatusprosessi on tärkeämpi kuin sen lopputulos. On myös niin, että matkalla oleminen on usein itse asiassa mielenkiintoisempaa kuin perille tuleminen, ja edelleen: Harva pikkupoika jää istumaan valmiiksi rakentamaansa majaan.

Ari Uino luettelee kirjoituksessaan ”Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia” henkilöhistorioitsijan käytettävissä olevia keinoja tutkittavan ihmisen persoonallisuuden selvittämiseksi, mutta päätyy sitten mielestäni koko lailla lohduttamaan johtopäätökseen [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 75–77]:

Biografin luomaan kuvaan ihmisen persoonallisuudesta vaikuttaa luonnollisesti se, millä tavoin hän tulkitsee lähteitään. Kaksi eri tutkijaa omista lähtökohdistaan ja ihmiskäsityksestään käsin tuskin päätyy samaan lopputulokseen, vaikka heillä on samat lähteet käytettävissään.

Aivan täyteen toivottomuuteen ei Uino tutkijapoloja sentään jätä, pitkän työtunnelin päässä kajastaa lupaus valosta:

Ihmisen monisäikeinen persoonallisuus alkaa saada muotoa vasta, kun riittävästi tunnemme tämän ulkoisia vaiheita, toiminta- ja käyttäytymismuotoja, kannanottoja ja reaktioita tietyissä tilanteissa. Vähä vähältä tutkimusprosessin aikana luonteenpiirteet ikään kuin kuoriutuvat kerros kerrokselta esiin ulkoisen tapahtumisen ja tekemisen alta.

On vielä hyväksyttävä se tosiasia, että parhaimmassakin tapauksessa voin tutkimuksellani saavuttaa vain yhden mahdollisen monista mahdollista ”totuuksista”. Maarit Leskelä-Kärki muotoilee asian näin [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 235–238]:

…emme ikinä voi tavoittaa mennyttä niin kuin menneisyyden ihmiset sen todella kokivat … jokainen teksti ja tarina on aina tulkinta. … jokainen elämäkerturi (kuten yhtä lailla historioitsija) on kontekstiinsa sidottu – hän luo tulkintansa monien mahdollisuuksien joukosta tietyn sukupuolen, rodun, luokan ja iän edustajana, tiettyjen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden näkökulmasta. Ideat ja tulkinnat eivät siten ole uniikkeja vaan sosiaalisesti tuotettuja, joskin yksilöllisesti tietystä positiosta ilmaistuja. Elämäkerrat tulisikin nähdä yhtenä mahdollisena versiona siitä, mitä tapahtui ja mitä tapahtunut merkitsi.

Leskelä-Kärki jatkaa, nostaen ainakin varoittavasti jollei peräti syyttävästi sormeaan absoluuttiseen totuuteen pyrkiville tutkijoille, mutta tekee sitten mielestäni oivallisen ehdotuksen tutkimusten läpinäkyvyyden lisäämiseksi:

… historiantutkijat ovatkin pyrkineet luomaan selkeitä tulkintoja ja ”totuuksia”, jolloin ihmisen elämään väistämättä kuuluvat ristiriitaisuudet ja monet mahdolliset, mutta toteutumatta jääneet tapahtumat jäävät piiloon. Historiantutkijoiden pitäisi kenties opetella tutkimusprosessinsa esiin kirjoittamista, jolloin nämä avoimiksi ja ratkaisemattomiksi jäävät seikat tulisivat näkyville. Silloin myös historiantutkimukseen kuuluva (eettinen) pyrkimys totuuden etsimiseen näyttäytyisi oikeutetumpana eikä yksioikoisena tarinan esittämisenä.

Leskelä-Kärjen kehotus tutkimusprosessin esiin kirjoittamiseen oli se sysäys, joka sai minut ryhtymään tämän blogin pitämiseen. Haluan harjoitella historiantutkimukseen kuuluvan hapuilun kuvaamista saadakseni rohkeutta sen kirjoittamiseen myös itse tutkimustekstiin. Ehkä tämä blogi on myös työkalu, joka auttaa minua pääsemään perille, saamaan majan valmiiksi mielenkiintoisen ja tärkeän prosessin päätteeksi.

Olen nyt määritellyt tutkimustehtävän, asettanut tutkimukseni pääkysymyksen ja pohtinut työni teoreettista maisemaa. Seuraavissa bloggauksissa ryhdyn tarkastelemaan käytettävissäni olevia lähteitä ja niitten metodisia avaimia.