Tutkijan vastuu

Mitä on otettava huomioon, kun kirjoittaa toisen ihmisen elämästä? Mikä on tutkijan vastuu erityisesti silloin kun kirjoittaa ihmisestä, jolla ei ole mahdollisuutta palautteeseen? Kaksi henkilöhistoriaa paljon kirjoittanutta tohtoria, Merja-Liisa Hinkkanen ja Maarit Leskelä-Kärki ovat pohtineet myös näitä kysymyksiä. Leskelä-Kärki kirjoittaa [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 224]:

Elämäkerturilla, olkoon hän sitten romaanikirjailija tai historiantutkija, on aina valta käsissään… Toisen elämän kertoja rakentaa kohteensa valitsemistaan aineksista ja tulkitsee ne haluamallaan ja kykenemällään tavalla. Vallankäyttö kohdistuu paitsi siihen, kuka määritellään ”sopivaksi” elämäkerran kohteeksi, myös siihen, miten hänen elämänsä esitetään ja mitkä lähteet katsotaan kelvollisiksi ja suotuisiksi suhteessa toisiin lähteisiin.

Merja-Liisa Hinkkasen on samoilla linjoilla. Myös hänen mukaansa tutkija on vastuussa tutkittavalle siitä miten on ymmärtänyt tämän elämän ja mitä siitä kirjoittanut. Vastuu korostuu kun kanssakäymisen mahdollisuutta tutkijan ja tutkittavan välillä ei ole, silloin lähteitten tulkinnan ja sanomisen valta jää yksin tutkijalle. Minua hätkähdyttäen Hinkkanen kysyy, edellyttääkö tutkijan vastuu sitä, että hänen tulisi tutkia vain niitä ihmisiä, jotka kokee itselleen jollain tapaa läheisiksi. Vastauksena hän kertoo tutkittavastaan, jonka ajattelu oli paljolti samaa Hinkkasen oman ajattelun kanssa ja kaiketi kokemuksensa nojalla varoittaa olettamasta samankaltaisuuden ulottuvan laajemmalle kuin se todellisuudessa ulottuu. Hinkkanen huomauttaa myös, että tutkijan saattaa olla vaikea ymmärtää niitä tutkittavan ominaisuuksia, jotka ovat hänen omalle ajattelulleen vieraita ja varoittaa tiedostamattomista ennakkoasenteista. [Työkalut riviin. Turku 1997, 124–128]

Entä mistä henkilöhistoriassa on sopivaa kirjoittaa? Onko jostakin vaiettava? Jos isäni elämästä löytyy asioita, joita en edes haluaisi tietää, miten niihin tulee suhtautua? Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa [Yksilö ja yhteisö. Turku 2006, 236–237]:

Toisen ihmisen historiaa kirjoittaessa aktualisoituvat monet, etenkin tieteen ja kirjoittamisen etiikkaan liittyvät seikat. … voimme kysyä, kuinka solidaarisia meidän on oltava tutkimuskohteellemme, miten meidän tulisi esimerkiksi suhtautua skandaalinomaisiin tapahtumiin tutkimiemme ihmisten elämässä? … Lähtökohtana on oltava eettinen velvoite toista ihmistä, menneisyydessä elänyttä yksilöä kohtaan. Historiantutkijan (kuten myös historiallisten romaanien kirjoittajan) on pyrittävä ymmärtämään ja tekemään oikeutta menneisyyden ihmiselle, jolloin edellä mainittuja kysymyksiä on aina pohdittava erikseen kunkin tutkimuksen kohdalla; yksiselitteisiä vastauksia ei ole.

Merja-Liisa Hinkkasen mukaan [Työkalut riviin. Turku 1997, 128–132] henkilöhistorioissa on usein jätetty käsittelemättä henkilökohtaisia tai arkoja aiheita. Kirjoittaja ei pidä menettelyä suotavana, tutkimukselliselta kannalta aukkojen jättäminen on selvä puute, eikä se palvele tutkittavankaan etua, vaan herättää lukijassa aiheettomia epäluuloja. Toisaalta Hinkkanen kuitenkin kysyy kuinka syvälle tutkittavan luonteeseen ja psyykeen on oikeutettua tunkeutua. Tärkeänä pidän Hinkkasen näkemystä siitä tuleeko tutkittavaa arvioida omilla ja nykyajan vai tutkittavan ja hänen aikansa kriteereillä:

Vastaus kysymykseen ei yleisellä tasolla kuitenkaan välttämättä ole joko-tai vaan sekä-että – mutta tutkijan vastuun kannalta vastaus lienee selkeämpi: tutkijan vastuuseen kuuluu, ettei hän unohda ihmisen itseymmärrystä, vaan pyrkii selvittämään, miten tutkittava itse itsensä ja oman elämänsä näki ja koki.

Yhteenvetona elämäkertatutkijan vastuusta myös Hinkkanen toteaa, ettei selkeitä ja yksioikoisia sääntöjä kirjoittamiselle ole mahdollista antaa vaan ratkaisut on harkittava tapaus kerrallaan. Mielestäni hyvin osuvasti hän tiivistää tutkijan vastuun sanaan pieteetti, jota avaa lauseella ”tietty tutkimuksellinen kunnioitus tutkittavaa, toista ihmistä kohtaan.”

Minun on siis tunnettava vastuuni lähteitä valitessani, tiedostettava kykyjeni rajoitukset niitä tulkitessani ja varottava ylitulkitsemasta isän tutuilta tuntuvia luonteenpiirteitä samoiksi omieni kanssa. Jos hänen jotkut valintansa ovat olleet sellaisia, että voisin olettaa itse valinneeni samoin siinä tilanteessa, ei se tarkoita, että isäni olisi valinnut kanssani samoin jossain toisessa samankaltaisessa tilanteessa. Etukäteen ajatellen ne isäni valinnat, joita en voi heti ymmärtää, tuntuvat mielenkiintoisemmilta kuin ne, joitten perusteet tuntuvat itsestään selviltä.

Minun on pyrittävä tavoittamaan isäni itseymmärrys ja kunnioitettava sitä, mutta säilytettävä samalla kriittisyys häntä ja hänen valintojaan kohtaan. Kovia vaatimuksia. Mutta voiko kuolleelle isälle olla muuta kuin solidaarinen? Nyt, työn alkaessa, uskon voivani. Olla vajaa, epätäydellinen on myös osa ihmisyyttä, ei sen hyväksymisen pitäisi olla vaikeaa. Mutta myönnän, että epäilys itseeni elää minussa kuitenkin. Vielä en voi varmasti tietää, miten tulen reagoimaan jos tutkimuksessani todella törmään asioihin, joita en edes haluaisi löytää. Osaanko hahmottaa isääni ja hänen elämäänsä ihmisenä läheskään oikein? Vastuu on haastava. Ja kun lupaan hyväksyä hänen epätäydellisyytensä ihmisenä, olenko itse asiassa antamassa anteeksi itselleni?