Saanko valokuvat kertomaan?

Isältäni jääneessä arkistoaineistossa on runsaasti valokuvia. Monet niistä ovat studiokuvia perheestä, myös hänen sotilaan ammattiinsa ja harrastuksiinsa liittyviä kuvia on paljon, puhtaasti yksityisiä amatöörikuvia vähemmän. Miten voin käyttää niitä tutkimuksessani?

Kertomuksen tavoin kuva on ollut ja on yhä vielä vähän käytetty historian lähde. Jaakko Lehtovirta toteaa [Työkalut riviin. Turku 1997 178–180] etteivät historian metodioppaat juurikaan kiinnitä huomiota kuvaan, vaan kuva on niissäkin jäänyt ”lapsipuolen asemaan”. Kuva on lähteenä vieras ja vaikea käyttää vaikkapa tekstiin verrattuna, kuvaan ei ole totuttu. Kuva assosioi helposti mieleen myös manipuloinnin mahdollisuuden, herättää kysymyksen voiko kuvaan luottaa.

Pirkko Siitari huomauttaa [Perhe kuvissa. Dokumentti 1/2002.] että valokuva on erityisen altis konventioille. Perhealbumeitten kuvat esittävät aina onnellisia ihmisiä, kuvissa tehdään hyvin harvoin työtä tai riidellään, itketään tai surraan. Kuvattavat pakottautuvat yleisesti hyväksyttyihin koodeihin, pyrkivät olemaan kuvassa esimerkillisesti ja sovinnaisesti, odotuksien mukaisesti. Kun valokuvaa käytetään lähteenä, kontekstin merkitys korostuu. Pirkko Siitari sanoo asian taitavasti, sen itsestäänselvyys korostuu: ”…on muistettava, etteivät kuvat koskaan synny tyhjiössä, vaan tietyssä ajassa ja paikassa, historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.”

Jouni Keskinen puolestaan katsoo kuvaa tarkasti [Valokuvan käyttö historiantutkimuksessa. www.uta.fi 2009]:

Valokuvalla on kyky säilyttää myös jotain mitä silmä ei kuvan syntyhetkellä havaitse, tai mitä kuvaaja ei ole siihen tarkoittanut. Siinä mielessä valokuva ei ole tekstin tavoin vain tekijän tulkinta kohteestaan, tai muiden kuvien tapaan kohteensa jäljitelmä, vaan se on kohteensa jälki, ”menneisyyden sitaatti” …kuvalla on kyky toimia muistin manipuloijana, ajatusten herättäjänä eli keksinnän välineenä, jonkinlaisena johtolankana.”

Voisiko valokuva toimia eläytymismetodini kehyskertomuksena samaan tapaan kuin tarinakin? Varmaan samasta tapahtumasta kertovat tarina ja valokuva yhdessä olisivat enemmän kuin osiensa summa eläytymismetodini kehyskertomuksena.

Mitä edellä sanotusta on metodisesti omaksuttavissa? Miten voin lukea lähteenä isoäitini Matilda Noron lapsuudenperheen valokuvaa? Kuva on peräisin hänen albumistaan, johon Matilda on kirjoittanut kuvissa olevien henkilöitten nimiä ja tehnyt muita selittäviä merkintöjä. Pieni x-merkki kuvassa keskellä seisovan tytön hameessa kertoo juuri hänen olevan Matilda, tyttö josta sitten tuli isäni äiti. Matilda oli syntynyt Muolaassa 2.1.1881 ja näyttäisi olevan kuvassa suunnilleen kymmenvuotias, kuva ajoittuu siis 1880 ja -90 lukujen taitteeseen.

Perheen valokuvaa sitovat tiukat konventiot: kuvattavat ovat asettautuneet tavan vaatimaan kahden suoran rivin järjestykseen, vanhemmat istuvat ja lapset seisovat. Kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, katsovat totisina tiukasti suoraan kameraan ja jännittävät juhlallista tilannetta. Kanttori-isällä on kellovitjat hyvin näkyvästi esillä ja kädessä kirja tai ehkä nuottivihko luomassa ja painottamassa patriarkaalisuutta. Yksi valokuvan tehtävä on vahvistaa perheen pään statusta. Lapsikatraan ainoa poika, lapsista nuorin ja varmaan hyvin toivottu Viljam on sijoitettu keskeiselle paikalle kuvassa. Seisooko Viljam vai onko hänelle haettu jakkara paitsi täydellisen kuvakomposition myös pojan aseman korostamiseksi?

Entä kuva konteksti, mitä oma tutkijan ymmärrykseni voi edellä sanotun lisäksi tavoittaa kuvan kertomana ajasta, paikasta ja kulttuurista? Huomio kiintyy naisten yhtenäiseen pukeutumiseen ja kampaukseen. Näyttää olevan myös niin, että lapsille sallittiin vaaleammat asut kuin aikuisille. Anna-äidin takana seisova tyttö saattaa olla takarivin sisaruksista nuorin, on siirtymässä aikuisuuteen ja siksi pukeutunut siirtymäväreihin, lapsen vaaleaan ja aikuisen tummaan. Tulkitsen äidin ja tytärten tiukkojen kampausten ja korostuneen kurinalaisten pukujen kertovan perheessä vallinneesta järjestyksen arvostuksesta. Samaa tietysti viestii kuvan kompositiokin, joka kuitenkin on luultavasti enemmän kuvaajan kuin kuvattavien luoma. Isoäitini näyttää tämän kuvan perusteella olleen lähtöisin järjestyksen ja kunnioittamisen oloista, sen on täytynyt näkyä ja vaikuttaa myös hänen ja Mikko Virolaisen tulevassa perheessä, sen lapsissa isäni mukaan lukien.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Norojen perhekuvassa on, ettei perheen äidin Anna Noron vasemmassa kädessä näy vihkisormusta, albumin myöhemmissä studiokuvissa se kyllä on. Olisiko tämä yksityiskohta esimerkki Jouni Keskisen edellä esiin nostamasta ilmiöstä, pieni ”menneisyyden sitaatti”, joka on jäänyt vahingossa kuvaan kertomaan jotakin jota ei ole siihen varsinaisesti tarkoitettu? Onko liikaa päätellä, että Anna ei pitänyt sormusta arkioloissa ja oli unohtanut panna sen sormeensa kuvaukseen pukeutuessaan?

Sama konventioihin kiinnittyminen, joka on voimakkaasti mukana Norojen perhekuvassa, näkyy myös Matildan ja Mikon parikuvassa. Kuva on luultavasti hääkuva, jota Matilda ja Mikko ovat lähteneet kotipitäjästään Muolaasta otattamaan aina Viipurissa asti. Kumpikin kuvattava on pukeutunut juhlapukuun, mutta hymy ei mahdu sallittuun koodiin. Katseet eivät nyt suuntaudu kameraan mutta eivät myöskään toiseen kuvattavaan, uuteen puolisoon. Kertooko tämä ohikatsominen jotain puolisoitten keskinäisestä suhteesta vai onko kyseessä pelkästään kuvaajan tahto? Nykyisten hääkuvien konventioon kuuluva ilo ja irrottelu, erikoiset asennot ja kuvauspaikat ovat kaukana, kokonaan toisen ajan ja paikan kontekstissa ja kulttuurissa.